En tällä kertaa aio käydä läpi kaikkea mitä elämässäni on tapahtunut tässä sitten viime kirjoituksen. Ei ole ollut inspiraatiota/aikaa kirjoittaa pitkään aikaan mitään. Elämä on ollut niin täynnä kaikkea. Nyt pakko kirjoittaa aiheesta mikä on aika ajoin mietityttänyt jo vuosia ja mitä olen yrittänyt korjata/parantaa. En muista olenko aiemmin kirjoittanut tai sivunnut jossain aihetta, enkä jaksa nyt alkaa selaamaan koko blogihistoriaa läpi.
Asiaan.. Tahtoisin olla ihminen, joka tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa, joka osaa supliikit ja keskustelunaloitukset kuin vettä vain. Tai edes helpommin kuin mitä minä osaan. Olen koko elämäni ajan ollut ihan hirveän ujo ja introvertti ihminen. Jo lapsena se aiheutti paniikkikohtauksen omaisia tilanteita, kun piti kyläillä siellä sun täällä tai vieraita tuli kotiin. Ja jo lapsena opin häpeäämään sitä, etten osannut sosiaalisissa tilanteissa käyttäytyä, mieli teki vain juosta karkuun olemaan rauhassa.
Ensimmäistä kertaa elämässäni lukiossa ollessa tajusin hyvin tärkeän asian ujoudessani, miltä se usein voi vaikuttaa muiden silmin. Yli puoli vuotta opiskelujen alkamisen jälkeen, tutustuin viimein paremmin pariin omaan luokkalaiseeni. En enää muista kumpi tytöistä puhui, mutta sanoman muistan vallan mainiosti; minua oltiin luultu ylpeäksi, koska ujouteni vuoksi en ollut uskaltanut ottaa kontaktia kehenkään kunnolla. Silloin tajusin sen, miltä ujouteni voi vaikuttaa muiden mielestä ja kuinka paljon potentiaalisia ystäviä olenkaan voinut menettää sen vuoksi. Ja nyt mietin myös sitä, kuinka vähän kukaan ihminen voi tietää toisesta päällepäin.
Minulle lukioon meno oli iso askel henkilökohtaisessa elämässäni. Olin kärsinyt pahasta paniikkihäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta jo pitkään ja myönteinen opiskelupäätös sai minut taistelemaan niitä vastaan. Päätin hypätä suoraan pelkojeni keskelle ja menin kouluun, aloitin opinnot. Se oli ihan hurjan iso suoritus, saavutus minulle, kun ensimmäisen koulupäivän jälkeen pääsin kotiin ilman yhtään paniikkikohtausta. Menin kouluun joka päivä ja opiskelin. Tätä kaikkea kukaan muu ei kertakaikkiaan voinut tietää ja jokainen ihminen teki (ja tekee nykyäänkin, aina) johtopäätöksen vain sen perusteella miltä näytän, kuinka käyttäydyn ja kuinka toimin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Ei mikään ihme, että syntyy väärinkäsityksiä ja harhaoletuksia siitä minkälainen olen ja mitä ajattelen muista.
Nykyään olen päässyt jo pitkälle siitä mitä olen pahimmillaan ollut. Lukio jäi aikanaan kesken, mutta ammattikoulun kävin loppuun ja se onkin yksi isoimmista saavutuksista elämässäni. Amikseen mentyä heitin itseni uudestaan likoon ja haastoin oikein urakalla. Ryhdyin tutoriksi ja ryhmänvastaavaksi, luottamustehtäviin jossa joutui olemaan hyvinkin sosiaalinen ja paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Noista tehtävistä oli paljon hyötyä oman pääni suhteen. Olen minä vieläkin ujo ja huono sosiaalisissa tilanteissa, mutta parannus menneeseen on huima. Opettelen koko ajan lisää, vaikka välillä turhauttaa ja lannistaakin.
Tämä kirjoitus itsessään yrittää kai olla eräänlainen anteeksipyyntö kaikille ihmisille elämässäni. Monet, hirveän monet ihmiset ovat tärkeitä ja minua ihan oikeasti kiinnostaa muut ihmiset. En vain aina osaa (hyvin hyvin harvoin osaan) osoittaa sitä. Arvostan ihan hirveän monia teistä ystävistä, sukulaisista, kavereista, tutuista, vaikka en sitä osaa sanoa tai näyttää. Olen hirveän pahoillani siitä, jos jostain tuntuu etten välitä, että en pitäisi tai että jopa vihaisin. Niin ei ole. Olen vain ihan äärettömän ujo, huono sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja joskus jopa pelkään ihmisiä. En tiedä lukeeko tätä kukaan tai välittääkö kukaan, ei sen väliä. Jos tämä kirjoitus saavuttaa edes yhden ihmisen, jota olen kohdellut välinpitämättömästi (vaikka en niin tarkoita ketään kohdella) tmv, niin se on hyvä. Jos ei saavuta, ei se mitään, olen tehnyt taas yhden askeleen elämässäni, kun olen julkituonut näin ison asian mikä minuun/minussa vaikuttaa. Kiitos kaikille ihmisille elämässäni. Olette tärkeitä.
