Pohdintoja ja anteeksipyyntöjä

En tällä kertaa aio käydä läpi kaikkea mitä elämässäni on tapahtunut tässä sitten viime kirjoituksen. Ei ole ollut inspiraatiota/aikaa kirjoittaa pitkään aikaan mitään. Elämä on ollut niin täynnä kaikkea. Nyt pakko kirjoittaa aiheesta mikä on aika ajoin mietityttänyt jo vuosia ja mitä olen yrittänyt korjata/parantaa. En muista olenko aiemmin kirjoittanut tai sivunnut jossain aihetta, enkä jaksa nyt alkaa selaamaan koko blogihistoriaa läpi.

Asiaan.. Tahtoisin olla ihminen, joka tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa, joka osaa supliikit ja keskustelunaloitukset kuin vettä vain. Tai edes helpommin kuin mitä minä osaan. Olen koko elämäni ajan ollut ihan hirveän ujo ja introvertti ihminen. Jo lapsena se aiheutti paniikkikohtauksen omaisia tilanteita, kun piti kyläillä siellä sun täällä tai vieraita tuli kotiin. Ja jo lapsena opin häpeäämään sitä, etten osannut sosiaalisissa tilanteissa käyttäytyä, mieli teki vain juosta karkuun olemaan rauhassa.

Ensimmäistä kertaa elämässäni lukiossa ollessa tajusin hyvin tärkeän asian ujoudessani, miltä se usein voi vaikuttaa muiden silmin. Yli puoli vuotta opiskelujen alkamisen jälkeen, tutustuin viimein paremmin pariin omaan luokkalaiseeni. En enää muista kumpi tytöistä puhui, mutta sanoman muistan vallan mainiosti; minua oltiin luultu ylpeäksi, koska ujouteni vuoksi en ollut uskaltanut ottaa kontaktia kehenkään kunnolla. Silloin tajusin sen, miltä ujouteni voi vaikuttaa muiden mielestä ja kuinka paljon potentiaalisia ystäviä olenkaan voinut menettää sen vuoksi. Ja nyt mietin myös sitä, kuinka vähän kukaan ihminen voi tietää toisesta päällepäin.

Minulle lukioon meno oli iso askel henkilökohtaisessa elämässäni. Olin kärsinyt pahasta paniikkihäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta jo pitkään ja myönteinen opiskelupäätös sai minut taistelemaan niitä vastaan. Päätin hypätä suoraan pelkojeni keskelle ja menin kouluun, aloitin opinnot. Se oli ihan hurjan iso suoritus, saavutus minulle, kun ensimmäisen koulupäivän jälkeen pääsin kotiin ilman yhtään paniikkikohtausta. Menin kouluun joka päivä ja opiskelin. Tätä kaikkea kukaan muu ei kertakaikkiaan voinut tietää ja jokainen ihminen teki (ja tekee nykyäänkin, aina) johtopäätöksen vain sen perusteella miltä näytän, kuinka käyttäydyn ja kuinka toimin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Ei mikään ihme, että syntyy väärinkäsityksiä ja harhaoletuksia siitä minkälainen olen ja mitä ajattelen muista.

Nykyään olen päässyt jo pitkälle siitä mitä olen pahimmillaan ollut. Lukio jäi aikanaan kesken, mutta ammattikoulun kävin loppuun ja se onkin yksi isoimmista saavutuksista elämässäni. Amikseen mentyä heitin itseni uudestaan likoon ja haastoin oikein urakalla. Ryhdyin tutoriksi ja ryhmänvastaavaksi, luottamustehtäviin jossa joutui olemaan hyvinkin sosiaalinen ja paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Noista tehtävistä oli paljon hyötyä oman pääni suhteen. Olen minä vieläkin ujo ja huono sosiaalisissa tilanteissa, mutta parannus menneeseen on huima. Opettelen koko ajan lisää, vaikka välillä turhauttaa ja lannistaakin.

Tämä kirjoitus itsessään yrittää kai olla eräänlainen anteeksipyyntö kaikille ihmisille elämässäni. Monet, hirveän monet ihmiset ovat tärkeitä ja minua ihan oikeasti kiinnostaa muut ihmiset. En vain aina osaa (hyvin hyvin harvoin osaan) osoittaa sitä. Arvostan ihan hirveän monia teistä ystävistä, sukulaisista, kavereista, tutuista, vaikka en sitä osaa sanoa tai näyttää. Olen hirveän pahoillani siitä, jos jostain tuntuu etten välitä, että en pitäisi tai että jopa vihaisin. Niin ei ole. Olen vain ihan äärettömän ujo, huono sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja joskus jopa pelkään ihmisiä. En tiedä lukeeko tätä kukaan tai välittääkö kukaan, ei sen väliä. Jos tämä kirjoitus saavuttaa edes yhden ihmisen, jota olen kohdellut välinpitämättömästi (vaikka en niin tarkoita ketään kohdella) tmv, niin se on hyvä. Jos ei saavuta, ei se mitään, olen tehnyt taas yhden askeleen elämässäni, kun olen julkituonut näin ison asian mikä minuun/minussa vaikuttaa. Kiitos kaikille ihmisille elämässäni. Olette tärkeitä.

Hajatelmia

Tähän(kään) kirjoitukseen ei varmasti tule nyt mitään selkeää teemaa, kunhan puran ajatuksiani.

Koko lapsuuteni ja pitkälle teini-ikääkin, olin hiljaa, myötäilin, pidin ajatukseni hyvin pitkälti itselläni. Vastarintani oli korkeintaan hiljaista sellaista. Taidan olla tietyllä tavalla hyvin ääripäiden ihminen. Kun kyllästyin olemaan hiljaa ja nielemään kaiken, huomasin sen vievän enemmän hankaluuksiin, mikäli sanoi ääneen mielipiteensä ja seisoi niiden takana. Vuosien hiljaisuuden jälkeen hyppäsin sinne toiseen ääripäähän ja kapinoin lujaa ja äänekkäästi. Vuosien myötä turha metelöinti on onneksi laantunut, silti omaan hyvin vahvoja mielipiteitä monista asioista. Minun olisi opeteltava tietyissä asioissa vähän fiksumpia tapoja tuoda julki oma mielipiteeni, tiedostan sen, että puhun aika kärkkäästi, jopa provosoivasti hyvin usein.

Kommunikaatiotaitoni, ainakin keskustellen, ovat vähän ruosteessa. Pidän kirjoittamisesta, koska sillä tavoin minulla on enemmän aikaa miettiä sanomisiani ja saan purettua fiksummin ajatukseni päästäni ulos. Mitä lähempänä jokin asia on sydäntäni, sitä kiihkeämmin siitä puhun ja ulosantini on siinä tapauksessa yleensä aika kehnoa. Tulen usein väärinymmärretyksi. Kun kirjoitan samat asiat, pointtini tuntuu olevan helpompi ymmärtää. Kirjoittaessa äänensävy ei pääse muuttumaan negatiiviseksi, ei ala huutaa, ei edes korottaa ääntään. On helpompi pysyä objektiivisena ja  tarkastella asioita paremmin. Turhaudun usein siitä, jos minusta tuntuu ettei minua kuunnella kunnolla, jos keskeytetään tai jos koen olevani altavastaaja keskustelussa sen vuoksi etten löydä juuri sillä hetkellä oikeita sanavalintoja. Tämä kaikki tekee puhumisesta toisinaan haastavaa. Opettelen silti, koko ajan. Paljon olen vuosien varrella oppinutkin, mutta pitkä matka on edessä.

Olen nyt sellaisessa parisuhteessa, mikä mahdollistaa opettelun, antaa mokailuni anteeksi, haastaa keskusteluihin, vaikeisiinkin. Rakastan sitä, rakastan miestäni yli kaiken. Vaikeista asioista on aina hankala puhua, epämiellyttäväkin, silti nekin keskustelut on käytävä. On otettava haasteet mahdollisuuksina kasvaa ja oppia ja kuka olisi parempi opettaja kuin elämänkumppani. Tiedostan paljon vikojani, virheitä mitä teen. Huonoina päivinä jään helposti ruoskimaan itseäni, muuten päätän ottaa opikseni ja tehdä seuraavalla kerralla paremmin. Henkinen kasvu on elämänmittainen matka. Olen onnellinen siitä, että kanssani kulkee nyt sellainen ihminen, joka mahdollistaa sen henkisen kasvun, kannustaa siihen, eikä ihmettele mistä puhun jos mainitsen sanan henkinen kasvu/kehitys.

Olen aina osannut olla hyvin yksin. Paljon paremmin kuin ihmisten kanssa. Silti olen aina aika ajoin huomannut sen, että kaipaan silti ihmisiä. Kommunikaatiota, yhteisöllisyyttä. Suuri haasteeni elämässä on se, kuinka tasapainottaa nämä asiat hyvin. Olen onnellinen siitä, että minulla on perhe, mies joka rakastaa, arvostaa ja kunnioittaa minua, jota itse rakastan, arvostan ja kunnioitan, meillä lapset ja eläimet. Avun pyytäminen ja asioiden jakaminen ovat minulle sellaisia asioita, mitä minun on pitänyt opettelemalla opetella. Niissä on edelleen opeteltavaa. Koin pitkään huonoa omatuntoa siitä, että tykkään olla myös toisinaan yksin, antaa aikaa itselleni, kunnes tajusin sen, että se on iso osa hyvinvointiani. Esimerkiksi en osaa enkä haluakaan olla aina läsnä lapsilleni, eivätkä he ole elämäni keskipiste. En tiedä onko se bipo vai pelkästään osa minua, persoonallisuuttani/mentaliteettiani, että tarvitsen toisinaan yksinäisiä hetkiä ehkä enemmän kuin "normi-ihmiset", eikä sillä toisaalta ole mitään väliä mistä se johtuu, kun nyt olen sen asian hyväksynyt.

Rakastan myös sitä, että mieheni jakaa tasavertaisena puolisona vastuun arjesta, jokaisen ilon, jokaisen surun, on paras ystäväni, rakastajani, luotettuni. Rakastan sitä, ettei minun tarvitse kulkea yksin elämäni polkua, vaan mukana on ihminen, joka saa minut nauramaan, joka tuo lohtua pimeimmälläkin hetkellä, jolle voin tehdä pieniä ja suuria mukavia asioita vain siksi, koska rakastan häntä täysin ehdoitta, pyyteettömästi. Rakastan miestäni, sitä että tunnen ja näen hänestä, kuinka paljon myös hän rakastaa minua, sen lisäksi että hän muistaa sen sanoa usein.

Olen usein pahoillani siitä, etten osaa vielä niin hyvin parisuhdeasioita, etten osaa sanoa asioita oikein, että saan tahtomattani miehelleni pahan mielen. Minä opettelen kyllä ja olen kiitollinen siitä, että mieheni jaksaa niin hyvin ja antaa mokani anteeksi. Yleensä ihmisillä on enemmän opettelemista yksinolossa kuin ihmissuhteissa, minulla se menee ihan päinvastoin. Mutta olen vuosia sitten ottanut haasteen vastaan ja opettelen viimeiseen hengenvetooni asti paremmaksi.

Ajatusten purkua

Liian voimakkaat  tunnetilat aiheuttavat ajatusten sumenemista/kaaostumista. En koe sitä oikeastaan sen parempana asiana kuin tunneturtana ajatusten massaantumista. Yksi raskaimmista asioista raskaana ollessa fyysisen pahan olon ja väsymyksen lisäksi on ylitunteellisuus, kun asiat menee sekavaksi kaaokseksi ja itkettää vaikkei olisi tarvetta. Kun pienetkin asiat tuntuvat suurilta, samaan tapaan kuin masennustilassa. Huonon itsetunnon ja omantunnon tuskien kierteestä on vaikea irtaantua, hetkessä ainakaan. Siinä missä normaaliolotilassa järjellinen, rationaalinen ajattelu pelastaa turhasta "olen-huono-ihminen"-vellomisesta, nyt sillä ei tunnu olevan mitään vaikutusta. Tiedostan kyllä rationaaliset asiat, mutta ne eivät jostain syystä vaikuta millään lailla. Vaikka kuinka toistan erilaisia mantroja päässäni, ei se onnistu vaikuttamaan mielialaani millään lailla. Se on raskasta, kun pitää vaan odottaa tovi jos toinenkin, että mieli paranee.

Niin, tosiaan, olen raskaana. Ensimmäinen kolmannes takana, suurin pahoinvointi ja väsymys myös. Tunnemyrskyt ei vaan häviä, tuntuu melkein pahenevan vaan. Siinä mielessä toivoisin tämän raskausajan olevan jo ohi. Olen raskasta seuraa toisinaan. En pidä tästä, etten pysty vaikuttamaan tunteisiini, enkä siitä, että tunteet ovat ylivoimakkaat, ylikorostuneet. On paljon päiviä, kun mietin "olenko masentunut?", "onko nyt menty siihen pisteeseen että olen masennusjaksolla?". Mutta ei, selkeä masennusjakso tämä ei ainakaan ole, sillä olen piristynyt paljon, minua kiinnostaa edelleen kaikki asiat, innostun, nauran, olen hyvällä tuulella usein. Eli en voi nyt syyttää muuta kuin hormooneja. Tosin se ei helpota oloa tällaisina hetkinä ollenkaan. Päinvastoin, haluaisin palata normaalitilaan.

Tämä negailu ei toki (onneksi) ole mitään vallitseva tila, satun vaan kirjoittamaan siitä nyt, kun se on tämänhetkinen tila. Yritän vähän purkaa sanoiksi kaaosta, jotta saisin jonkinlaista järjestystä aikaan, sekä ajatus- että tunnetiloihin. Olen tässä raskausaikana tuntenut itseni todella typeräksi monen monta kertaa, kun olen alkanut purkaa syitä siihen miksi tuntuu pahalta ja itkettää. Koska ei siinä tunnu olevan ikinä mitään järkeä, ei mitään hyvää syytä. Vain huonon itsetunnon, huonon omatunnon aiheuttama "miksen-voi-olla-parempi-ihminen"-vajoilua, aivan turhaa siis.

Haluaisin olla hyvä avovaimo, hyvä äiti, hyvä nainen, hyvä ihminen. Kun en siihen pysty, kun tulee hetkiä, että pahoitan rakkaani tai tyttäreni, ystäväni tai kenen tahansa mielen (varsinkin ensimmäiset kaksi), vajoan sellaiseen paskaan olotilaan, ruoskin itseäni, "mikset-taaskaan-voinut-osata-paremmin", ja niin edelleen. Olen aina vaatinut itseltäni paljon. Nyt raskaana ollessa vaatimukseni itseäni kohtaan tuntuvat vain kasvaneen, tai vaihtoehtoisesti armon antaminen itselleni on hyvin paljon vaikeampaa.

Olen onnistunut pilaamaan lukemattomia kertoja hyvin alkaneen päivän fiilikset, enkä oikein osaa korjata asioita (ennen kuin pitemmän ajan päästä), sillä itselläni kestää niin pitkään näissä hormoonihuuruissa tasapainottaa tunteet. Niin pitkään, kun vellon siinä "olen-huono-ihminen"-shaibassa, en osaa keskustella järkevästi, enkä täten oikein korjatakaan sitä mitä mahdollisesti olen rikkonut. Sitten, kun tunnemyrsky tasoittuu, pystyn katsomaan asioita järkevämmin, keskustelemaan ja korjaamaan. Haluaisin vaan pystyä kaikkeen siihen jo aiemmin.

Joskus tunnen itseni vähän ulkopuoliseksi, niinkuin varmasti jokainen raskaana oleva nainen jossain vaiheessa raskausaikaa. Kun on bileitä, festareita ja kaikenlaista, eikä tunnu sopivan mihinkään. Sekin on hyvin pitkälti vaan oman pään sisäistä, sillä eihän minulla ole varsinaisesti mitään estettä käydä vaikkapa bileissä. Tämäkin on asia, mistä ei saisi puhua (tuntuu siltä), sillä raskausajan "pitäisi olla niiiin ihanaa" eikä mistään saisi valittaa. Varsinkin äitipiireissä ei saisi ääneen sanoa, että äitiys on välillä rassaavaa, raskaus on välillä rassaavaa tmv. No juu, tämä nyt oli tähän loppuun tällainen vähäpätöinen asia mikä pälkähti vielä mieleen.

Noniin...siinähän sitä taas.. Nyt mieli on väsynyt, kaaos tuntuu olevan ihan yhtälainen edelleen. Jospa se viimeistään loppukesästä helpottais. Siihen asti, anteeksi kaikille kenelle olen raskasta seuraa toisinaan. Toivottavasti enemmän kuitenkin hyvää seuraa.