Olen tarvinnut aikaa korjautumiseen, asioiden pohdiskeluun, mielen (ja sydämen) korjaamiseen. Olen tajunnut paljon, elämästä, rakkaudesta, itsestäni, muista ihmisistä. Olen oppinut jälleen rakastamaan elämää, rakastamaan itseäni, koko maailmaa uudelleen. Tarvitsin sen tunteen, että pärjään hyvin yksin, en välttämättä tarvitse ketään, kohdatakseni rohkeuden tuntea taas täysillä. Rohkeuden heittäytyä mukaan tunteideni vietäväksi, ottaa riskejä.
Nyt on harvinaisen rento olo. Lojuin rannalla monta tuntia tänään. Otin aurinkoa, kävin uimassa, juttelin ystävän kanssa, touhusin kummapoikani kanssa. Nauroin, hymyilin, nautin elämästä. Yksin jäätyäni nautin vain olemisesta, haaveilusta, leijumisesta tunteissa ja unelmissa. Ajattelin paljon (kuinka ollakaan..) ja soitin jopa äidilleni kertoakseni joistakin viimeaikaisista oivalluksistani. En ole varmaan koskaan tuntenut mitään näin vapaasti, rennosti, aidosti ja täysillä.
Ajattelin ensin, että kirjoitan oivalluksiani tänne, mutta ehkäpä pidän ne (vielä) omassa päässäni, kypsymässä jotenkin selkeästi esitettäviksi lauseiksi. Kuukausien ajatustyö, oikeastaan vuoden ajatustyö, näistä asioista. Tunnen olevani taas vähän viisaampi, rennompi, positiivisempi. Suorastaan hehkun elämäniloa.
Loppuun vielä..tiedättekö sen fiiliksen, kun joku ihminen saa sinussa esiin niitä parhaita puolia, mitä olit jo unohtanut olleen olemassakaan? Minä tiedän ;)
Ja koska maailma on kaunis ja täynnä rakkautta ja välillä tekee mieli paeta sinne kaukaisimmalle rannalle sen tietyn jonkun kanssa..
