Rakastan ukkosta, salamoita, pimeää! Olin pitkän tovin äsken ulkona, tuoksuttelin yötä, myrskynalkua. Kuuntelin ukkosen mahtavaa jylyä ja ihastelin salamoiden leiskua taivaankannella. Se rauhoitti, kovin, hyvin levottomaksi käynyttä mieltä. Nimetöntä pahaa oloa. En saa kiinni ajatuksia, tunteita. Epämääräinen paha olo velloo sisällä, tekisi mieli oksentaa se ulos, paperille, jollekulle. Mutta en saa muutettua sitä sanoiksi, en kertakaikkiaan käsitä mistä se johtuu.
En haluaisi tarvita ketään. Tahtoisin kovettaa itseni, sieluni, sydämeni. Piiloon kaikelta, kaikilta. Naamioida itseni jonkin roolin taa. Kai sitä teenkin, useimmiten, jollain tavalla. Ja siksi kai nämä yölliset tunnit ovat niitä raskaimpia kantaa. Kun ei tarvitse olla kellekään mitään, voi riisua kaiken yltään ja paljastaa pimeydelle rujon, ruhjotun minän. Kaivata, surra, vihata, kipuilla. Tuntea ne kielletyt ja salaiset tunteet. Joita ei edes itselle tahtoisi paljastaa.
Minussa on paljon jotain, tunnetta, sanoja, kaikenlaista, joka tahtoisi päästä ulos. Olen kai lukossa, jollain tapaa. Pelkään..yhtä sun toista. Tunnen välillä olevani hukassa. Tunnen olevani väärä joka paikkaan, joka asiassa. Peto.
Vielä puolitoista vuotta sitten, minulla oli unelmia, haaveita. Elämä tuntui monella tapaa selkeältä ja tulevaisuus odotettavalta. Tiesin mitä haluan ja miten elämää rakentaa. Nyt en tiedä enää mitään. En unelmoi enää, en omaa haaveita. En halua katsoa tulevaan enkä todellakaan tiedä, että mitä hittoa sitä elämällään tekisi, miten olisi, kuinka eläisi, minne suuntaan pitäisi lähteä. Yritän vain selvitä päivän kerrallaan, nauttia joka päivä edes jostain. Minulla ei ole suuntaa, ei määränpäätä. Tuuliajolla, vailla laituria, satamaa näkyvissä. En enää tiedä edes sitä, mitä haluaisin elämältä. Kertarysäyksellä kaikki hajosi ja yritän tässä rakentaa elämääni uudelleen.
Aiemmin unelmani olivat selkeitä, yksinkertaisia, tylsiäkin ehkä. Kestävä parisuhde, avioliitto, iso perhe, oma talo jossain, hyvä duuni. Sellaista perushuttua. Nyt..ei mitään. Ei kertakaikkiaan yhtään ainoaa haavetta. Vain päivä kerrallaan elämistä, hetkessä. En uskalla ajatella edes syksyä, mitä sitten, kun opinnot päättyvät. Töitä kai pitäisi, mutta pitäisi levätäkin jossain välissä. Olen paahtanut täysillä taas pitkään, kaikesta paskasta huolimatta, unohtaen lähes kaiken. Kunhan vain pärjää, käy koulussa, töissä, hoitaa lapsen, kodin, elää kuten "normaalit" ihmiset. Yritän niin kovasti pitää kiinni siitä, että kaikki on okei, että pärjään. Vasta viime aikoin olen tajunnut, että olisin tarvinnut jo viime vuonna kunnolla lomaa, aikaa parantua ja miettiä asioita kunnolla. En vain halunnut antaa periksi. Sitkeys ei aina ole hyvästä...
Kaikesta huolimatta, nautin elämästäni nyt, enimmäkseen. Tulee hetkiä, kun epätoivo, suru, viha, valtaa alaa, mutta ne menevät ohi. Kunhan en ajattele tulevaa niin kaikki on hyvin.
Elämässä on kaikkea nyt. Monta kertaa on tuntunut siltä, että tässä on kaikki, en tarvitse mitään sen kummempaa. Tunnen itseni vähän ehjemmäksi, vähän kokonaisemmaksi. Hymyilen nykyään enemmän kuin pitkiin aikoihin, enkä tunne oloani niin raskaaksi. Olen rikkinäinen, mutta jaksan hymyillä ja olla onnellinen. Tuntuu jotenkin vapaalta, ei ole niin painavaa taakkaa kannettavana. Olen hyväksynyt helpommin nyt kaikki kipeät asiat, en sure ihan niin kovasti enää.
Uskomattoman paljon iloa ja hyvää mieltä saa eläimistä. Olen antanut paljon aikaa hevoselleni, joka omalla hevosmaisella tavallaan saa minut aina hymyilemään. Kissat ja hevoseni, siinä uskollisimmat kumppanini. Ne ovat niin helpottavan rehtejä kaikessa tekemisessään ja olemisessaan. Eivät valehtele, eivät ole ilkeitä. Eläimet peilaavat meitä ihmisiä, joskus jopa pelottavan hyvin. Eläimeni ovat parhaita terapeuttejani. Kun hautaan kasvot hevoseni harjaan, halaan sen vahvaa kaulaa, koen olevani turvassa. Tuntuu, että saan itkeä rauhassa jos siltä tuntuu. Iso eläin vain kuuntelee hiljaa, lohduttavalla tavalla samettisella turvallaan kutittelee ja antaa minun olla juuri sitä mitä olen. Kotona seuraan kissoja ja niiden touhuja, naureskelen toisinaan ja toisinaan paha mieli karkaa, kun pieni kissa änkee syliin ja kehrää sydämensä pohjasta.
Viime keväänä, ollessani pohjalla, yksi kissa alkoi yhtäkkiä tulla viereeni nukkumaan. Kun itkin silmät päästäni sängyssä yksin, se kävi viereen nukkumaan ja kehräsi itkuni tyrehdyksiin. Tämä kissa ei normaalisti tullut viereen, eikä varsinkaan syliin, mutta ollessani surkeimmillani se nukkui vieressäni tai päälläni hyvinkin usein. Kuinka pärjäisinkään ilman karvaisia rakkaitani <3
Olen hyvin tyytyväinen elämääni nyt. Onnellinen suorastaan. Toki tulee päiviä, iltoja, kun surumieli valtaa ja tunnen kipua sydämessäni, mutta en enää stressaa, en ole aivan rikkirevitty koko aikaa. Ainoa mitä kaipaan välillä, on toisen ihmisen kosketus, läheisyys. En enää edes muista miltä se tuntuu. Halaus, hipaisu, suudelmasta puhumattakaan. Onneksi on sentään peikonpoikanen, jonka kanssa halaan päivittäin. Vaikka se onkin kovin erilainen halaus, kuin vaikkapa ystävän tai sellaisen tietyn ihmisen. Äidillinen, rakastava, huolehtiva.
Näen nykyään enemmän kauniita asioita kuin ennen. Varjopuolena näen myös rumia asioita enemmän kuin ennen. Tuntuu, kuin silmät olisivat avautuneet kunnolla, samoin sielu, maailmalle, kaikelle. Yritän tasapainotella itseni kanssa, pohtia kuinka elää ja toimia. Tietyt ovet ovat sulkeutuneet, lukossa, minussa. Mieli avoinna, sydän lukossa.
Ajatus katkeaa, ei vain pysy kasassa. Kuitenkin, rakastan elämää, rakastan rakastaa.
