Viime viikot elämässäni on ollut ihan liikaa kaikkea, yhtä aikaa. En ole ehtinyt tekemään kunnolla mitään, kaiken vähän myöhässä ja vähän vasemmalla kädellä, hutaisten. Arjenhallintani on ollut suorastaan surkeaa ja kovin lähellä oli elämäni korttitalon täydellinen luhistuminen. Jollain tavalla, ehkä jopa kunnialla, olen kuitenkin selvinnyt kaiken härdellin yli ja nyt olen saanut vihdoin levätä, olla ja nukkua. Tänään (tai oikeammin eilen) nukuin pitkään, todella pitkään. Heräsin vasta iltapäivällä, eikä ollut kiire mihinkään. Minulla oli kerrankin sellainen hyvä tunne, kun ei kaipaa mitään, ei tarvitse mitään. Kaikki oli hyvin, juuri siinä hetkessä. Oikein levollinen olotila. Ehkä tästä viimein alkaa paraneminen, haavojen arpeutuminen.
Olin tähystysleikkauksessa keskiviikkona ja sen vuoksi joutunut pakostakin olemaan jouten monta päivää. Sairaalassa tosin osoitin taas näyttelijänlahjani reippauden suhteen ja puoli tuntia heräämisestäni olin jo ylhäällä ja kahvikupin ääressä, odottamassa kotiinpääsyä. Viimein kun pääsin kotiin, huomasin että olo onkin aika huono, mutta onneksi äitikulta oli pitämässä huolta peikonpoikasesta ja minusta, sain voida huonosti kaikessa rauhassa. Kipuja on ollut vaikea sietää, sillä odotin pienempiä kipuja ja nopeampaa toipumista. En ole kovinkaan hyvä sairastamaan, alan aina touhuta liian nopeasti kaikkea. Toivon etten ole hidastanut paranemista hötkyilylläni..
Henkisesti tuntuu, että voin päivä päivältä paremmin. Nyt varsinkin kun olen saanut levätä, nukkua ja tehdä vain mukavia asioita. Nyt valvon, kello on jo ihan liikaa siihen nähden, että noin kolmen tunnin päästä pitäisi herätä, mutta en jaksa stressata. Käyn sitten huomenna (tänään) aiemmin nukkumaan. Minulla on levollinen mieli, hyvä mieli, juuri nyt. Ollut koko viikonlopun. Se on jotenkin voimauttavaa, kun huomaa ettei välttämättä tarvitse mitään. Minulla on kaikki tarpeellinen, tässä ja nyt. Onnellisuuteni on omissa käsissäni.
Nyt alkaa jo väsyttää, ajatus katkeilee. Pää ei jaksa enää muodostaa järkeviä lauseita, joten pätkäisen tähän ja jatkan jotain joskus. Rakastan elämää <3
En ajatellut kirjoittaa tänään ollenkaan. Olen nauttinut hyvin pehmeästä, suorastaan leijuvasta päivästä. Tyttären kanssa kaksin enimmäkseen, pieni visiitti ystävän luona päivällä. Ollaan syöty roskaruokaa ja katsottu leffaa ja telkkaria, kaikkea mahdollisimman rentoa ja laiskaa. Mieleni on ollut erittäin hyvä, positiivinen, suorastaan rakkaudentäyteinen. Olen nähnyt ja muistanut kaikenlaista upeaa ja kaunista, mitä tämä maailmankaikkeus pitää sisällään, jopa niin paljon, että sydän tuntuu pakahtuvan siitä rakkauden määrästä mitä koen.
Löysin sattumalta erään blogin, jota luettuani olen entistä enemmän alkanut arvostaa kaikkea mitä minulla on, mutta myöskin miettimään omaa sairauttani. Useimmiten en halua edes myöntää olevani millään muotoa sairas, varsinkaan itselleni. Vaikka totuus on se, että minulla on sairaus, joka voi olla jopa kuolemaksi. Se on osa minua, olennainen osa. Kiinni aivoissani, parantumaton. Luulen olevani jonkinlaisessa remissiovaiheessa, sillä olen pärjännyt lääkkeittä jo kohta vuoden ajan, vaipumatta syvään masennukseen tai olematta liiankin korkealla. Tosin hypomania on siitä viheliäinen tila, etten välttämättä sitä edes tunnista ennen kuin se päättyy syvään masennukseen.
Olen lukenut moneen kertaan yhden erittäin osuvan kirjan, ruotsalaisen Ann Heberleinin 'En tahdo kuolla, en vain jaksa elää'. Siinä on nainen, joka on osannut pukea sanoiksi niin monta asiaa elämässäni, antoi minulle kirjan muodossa vastauksia enemmän kuin mitä olen mistään muualta saanut. "Jos joku edes yhden kerran puhuisi vakavasti jostain oikeasta. Myös rumasta", niinpä niin. Olen monta kertaa kyllästynyt tyhjiin puheisiin, latteuksiin, arkipäiväisyyksiin. Vaikka sellaisiakin puheita tarvitaan toki. Kaipaan sellaista kunnollista keskustelua, kun voi puhua kaiken ajatusvirtansa miettimättä onko siinä jotain kiellettyä, rumaa. Istua hämärässä sohvalla, toisen ihmisen kanssa, puhua.
"On hetkiä - ja ne hetket ovat huomattavasti pidempiä kuin vain hetkiä - jolloin ahdistus tarraa minuun ja silloin jonkun täytyy muistuttaa miksi pitäisi elää. Kenelle silloin voi soittaa? Kuka jaksaa kuunnella sitä kurjuutta? Kenen pitäisi joutua kuuntelemaan sitä?". Sitä olen monta kertaa miettinyt, varsinkin öinä, kun mieleni on raskaimmillaan enkä jaksaisi enää olla olemassa. Tiedän sen, kuinka helvetin raskasta on kantaa mt-ongelmaisen vaivoja, kuunnella, yrittää ymmärtää. Sitä turhautuu ja alkaa välttelemään koko ihmistä tai suuttuu, kun ei jaksa kuunnella. En syytä ketään, kuka ei jaksa minua, mieltäni, ongelmiani. Olen oppinut kantamaan kaiken itse, yksin.
On tietenkin ammattilaiset, terapeutit, psykologit, psykiatrit, mt-hoitajat. Sieltä suunnalta apu on vain suhteellisen hyödytöntä, sillä ajattelen kuulemma niin paljon asioita itse ettei ainakaan minun saatavilla oleva apu osaa auttaa. On minulla ystäviä ja sensellaista, mutta en halua olla taakka. "En halua altistaa ketään ahdistukselleni, elämäntuskalleni, itsemurha-ajatuksilleni, koska ne on helppo tulkita väärin. Ne käsitetään helposti valituksiksi. Tyytymättömyyden ilmaisuiksi. Moitteiksi. Vaatimuksiksi". Siinä mielessä sairauteni on helpompaa laatua, kuin Ann Heberleinillä ja monilla muilla, että en vaivu enää nykyään itsemurha-aatoksiin kovinkaan tosissani edes syvimmässä masennuksessa. Toki minut valtaa helposti sellainen tunne, että en jaksa elää, en kertakaikkiaan jaksa, mutta en ala suunnittelemaan millään tavalla itsemurhaa. En edes ajattele koko sanaa itsemurha. On vain se tunne, kun ei jaksa elää. " Minua ahdistaa. Ahdistaaahdistaaahdistaa. Aivoni kiehuvat. Aivoissa se vika on. Ne eivät koskaan sammu. Eivät ikinä mene pois päältä. Ne vain jauhavat". Se on väsyttävää, ahdistavaa. Kun aivot eivät "sammu". Ajatukset eivät lopu, virta ei katkea. Ajatustulva vain vyöryy ylitse, joskus voimakkaana, joskus lievempänä, mutta ei koskaan ehdy. En tiedä miltä tuntuu olla ajattelematta mitään. En itseasiassa tiedä olenko koskaan kokenut sellaista olotilaa. Mikäli olen, niin olen sen hyvin tehokkaasti unohtanut. Olen useimmille ihmisille raskasta seuraa, varsinkin jos en osaa pitää ajatustulvaani pääni sisällä vaan alan vuodattaa sitä ulos. Ahdistuneena tai liian korkealla, en ole ikinä kovinkaan viihdyttävää seuraa. Onneksi elämässäni on sentään muutama ihminen, ketkä tuntuvat jopa viihtyvän seurassani. Koen usein olevani "itsekeskeinen tärisevä kummitus", kuten Heberlein kuvailee ahdistuneita ihmisiä.
"Mutta ei ensimmäistäkään, joka haluaisi minut aidosti. Joka olisi valmis panostamaan. Minuun. Joka haluaisi minut joka päivä. --- Koskaan ei saa olla huono päivä. --- Minä en ole nainen, jonka kanssa miehet tahtovat naimisiin.". Voiko siitä oikeasti ketään syyttääkään? En usko. Kun on paljon, paljon sellaisia naisia, jotka ovat tasapainossa, terveitä. Kenen kanssa asiat ovat helpompia, arki, elämä, on helpompaa. Tällaiseen on vaikea, ellei jopa mahdoton, sopeutua. Kun minulla on huono päivä, niin se on oikeasti huono päivä. Koko maailma tuntuu kaatuvan harteilleni, enkä välttämättä pysty kontrolloimaan pahaa oloani ja sitten siitä kärsivät kaikki läheiset. Minussa on niin paljon teräviä särmiä, että niihin satuttaa vain itsensä, tuskinpa niitä pystyy hiomaan sen sileämmiksi.
"Ainoa lääke itsemurhaan on rakkaus.
Eikä terapia sen enempää kuin lääkkeetkään anna rakkautta."
- Hermann Burger-
Kun on hyvä päivä, jaksan muistaa kaiken mitä rakastan; tyttären, kissat, hevoseni, kaikki pienetkin kauniit asiat..jne. Ja niinä päivinä minun on helppo pysyä pystyssä. Haasteeksi tulevat ne huonot päivät. Kun en jaksa muistaa mitä kaikkea minulla on, nähdä kaikkea kaunista, muistaa sitä, että rakastan. Tyttäreni vuoksi olen jaksanut jo monta vuotta. Ja toki opin koko ajan enemmän ja enemmän hallitsemaan ajatuksiani, itseäni, sairauttani. Mutta sellainen kahden aikuisen ihmisen välinen rakkaus, eroottinen, romanttinen rakkaus... Sen suhteen alan olla aika kyyninen jo, väsynyt pettymään, odottamaan mitään.
Olen äärimmäisen kiitollinen siitä etten ole kuollut.
Kevät, tuo jokavuotinen demonini, täällä taas. Kun päivät pitenevät, lumi alkaa sulaa, vesi virrata, tuntuu kuin sisälläni talviunta nukkunut peto pääsisi irti. Tunteiden vuoristorata, elämä tuntuu sekavalta. Joka kevät, minun elämässäni tuntuu myllertävän muutos tavalla tai toisella ja joko sen seurauksena tai päinvastoin, olen välillä tuhon partaalla, välillä kiljun riemusta ja suorastaan riehakkaalla päällä. Keskustelen itseni kanssa taas enemmän kuin aikoihin, sekoittaen jopa omaa päätäni.
Tämä kevät on siinä mielessä erilainen, etten mieti ovatko päätökseni olleet oikeita tai sitä, onko sairauteni vaikuttanut minuun ja tekemisiini jotenkin. Tänä keväänä mielestäni puuttuu sellainen sekoamisen tunne, tunteet vain ovat aallokkoa, tsunameja suorastaan. Olen harvinaisen selväjärkinen, huolimatta siitä etten ole syönyt lääkkeitä melkein vuoteen.
Vuosi... se on pitkä aika, siihen mahtuu paljon. Viimeinen vuosi on ollut tuskainen, hajottava, eheyttävä ja tärkeä. Olen tässä nyt, elossa edelleen. Väsynyt, kipeä, ailahtelevainen. Mutta kuitenkin elossa ja enimmäkseen onnellinen. Ilman sekoamisen tunnetta, ilman ääniä, ilman mitään ylimääräistä.
Ajan kanssa sitä unohtaa, miltä tuntuu toisen ihmisen kosketus. Halaus, silitys, hentoinen hipaisu, luja rutistus. Iho unohtaa, mieli unohtaa. Asia häviää aistien muistista. Luulin, että se olisi kestänyt kauemminkin, ehkä vuosia, ennemmin kuin kuukausia, unohtaminen.
Jotkut asiat pysyvät muistissa pitkäänkin, mutta ei kosketus. Ei toisen ihmisen tunteminen. Toisaalta haikeaa, toisaalta helpottavaakin. Kaipaan silti, välillä. Kosketusta. Pelkään, että palaan siihen entiseen, pelkoon, arkailuun, kun pienikin kosketus saa hätkähtämään, pakenemaan.
Kaipaan unta, lepoa, sitä oloa, kun tietää nukkuneensa hyvin ja levollisesti..
