perjantai 29. maaliskuuta 2013

Yöllisiä

Yhteen päivään voi mahtua helvetin paljon erilaisia tunteita. Viime päiviin ei ole paljoakaan positiivisia sellaisia kyllä eksynyt, onneksi sentään jotain, murusia, palasia, hetken iloa, lyhyt naurahdus, hymyily. Tänään yksinäisyys astui elämääni ihan uudella tavalla. Autolla ajellessani oli taas aikaa ajatella yhtä sun toista ja tehdä niitä kuuluisia oivalluksia. Olen aina ollut paljon yksin, enimmäkseen omasta halustani, joskus haluamattani. Silti, minulla on ollut kavereita, ystävä, poikaystävä, avopuoliso, joku. Jollain tavalla. Mitä enemmän ikää on kertynyt, sitä erilaisemmaksi se yksinäisyys on muodostunut. Hiljalleen muotoaan muuttaen, niin salakavalasti etten ole edes tajunnutkaan koko asiaa. Ennen kuin nyt.

Olen elänyt elämääni todella pitkään parisuhteessa, antaen paljon kumppanilleni, unohtaen jopa itseni välillä. Yrittänyt pitää huolta ystävyydestä ja kaverisuhteista, välillä huonommalla menestyksellä. En ole tajunnut aiemmin, kuinka paljon parisuhde, avoliitto, määrittelee ja vaikuttaa elämään. Huomaan yhtäkkiä olevani ihan helvetin yksin. Yksin ja yksinäinen. Toki, minulla on kavereita, ystäviä, sukua, ihmisiä joiden kanssa jutella ja sensellaista. Siinä mielessä en ole yksin. Mutta kuitenkin. Kaikilla on joku, joka on se prioriteetti numero yksi. Yleensä puoliso (avio- tai avosellainen), poika- tai tyttöystävä (voiko tässä iässä enää puhua pojista ja tytöistä?), se rakkaimmista rakkain, jonka kanssa jakaa elämää. Tai sitten ystävä lähempänä, konkreettisena elämässä. Minä en mahdu sellaiseen, en olekaan enää jotain sellaista toiselle ihmiselle.

Tunne, kun joku on sinulle tärkeämpi kuin sinä hänelle..käsi ylös, kenelle se on tuttua? Aika hajottavaa, toisaalta, mutta kuitenkaan ei sellaista ihmistä halua pois elämästään. Tyytyy siihen mitä saa, ollen onnellinen niistä pienistäkin murusista mitä suodaan. Ajatuskatko...

Oletko koskaan tuntenut järisyttävää yhteyttä kenenkään kanssa? Sellaista tunnetta, että pelottaa ihan. Tuntuu siltä, että jos koskee toisen kättä, molemmat räjähtävät kappaleiksi. Hämmentävä, pelottava yhteys, joka vaihdellen tuntuu vahvenevan ja sitten heikentyvän. Selittämätön.


Katkonaisia ajatuksia, mistä en tunnu saavan mitään ehjää ja kokonaista. Ihan kuin minä itse. Tuntuu, että sydämessäni on aukko, tyhjiö. Toivon olevani joskus ehjä, kerta kerran jälkeen toivon. Milloinkaan saavuttamatta sitä, haparoiden pimeässä. Rakennan muuria suojakseni, sieluni kappaleista, sydämeni sirpaleista, joka päivä. Ehkä katoan sinne muurin taa.

CMX - Kättenpäällepanijat

Joskus on vaikea yrittää selittää ihmiselle, joka ei sitä ole kokenut, että mitä se tarkoittaa kun ei vain jaksaisi elää, olla. Sen olematta yhtään itsetuhoista tai kuolemankaipuista. Siksi en enää nykyään halua puhuakaan koko asiasta. Sanon ehkä vain olevani väsynyt, määrittelemättä toiselle sen enempää väsymykseni astetta. En jaksa selitellä itseäni, siksi mielummin sanon vain kaiken olevan hyvin. Ihan ok. Ja toki senkin takia, etten halua olla minkäänlainen rasite, taakka kenellekään. En halua kenenkään kantavan turhaan huolta minusta, sillä selviän kyllä. Kaikesta selviän, taivun mutten taitu.


keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Kun mikään ei tunnu miltään..

Sellaista tänään.. Olen niin älyttömän väsynyt etten jaksa enää oikein iloita. Auringonpaisteesta huolimatta, minun päiväni on ollut harmaa, hajuton, mauton, väritön. Yhdentekevä. Olen pakolla tehnyt yhtä sun toista, yrittänyt, jospa mieli siitä paranisi. Ei.. ei vaan parantunut. Ei koko päivänä. Väsymys painoi minut unille päivällä ja nukkumisen jälkeen on vain väsyttänyt lisää. Olen hermostunut tyttärelleni useammin kuin kerran tämän päivän aikana, vain siksi etten jaksa kuunnella nyt mitään, en jaksa olla mitään.

Olen urheillut tänään, tuloksena vain entistä paskempi olo, voimaton, huono. Olen piirtänyt ja maalannut tänään, kokematta minkäänlaista iloa, hyvää mieltä. Lähinnä alkoi vain tuskastuttaa, turhauttaa, itkettää. Tuntuu, etten jaksa pitää itseäni pystyssä. Vihaan tällaista olotilaa.. kun kaikki tuntuu yhdentekevältä, ihan turhalta. Kun mikään ei innosta, tuota iloa. Kun mikään ei tunnu miltään. Tuntuu, kuin olisi joku lukko mielessä, lukko sydämessä. Ihan lukossa..

Olen kipuillut tässä myös jo kolme päivää. Sietämättömiä kipuja, jotka taittavat koko kropan kaksinkerroin välillä. Se ei ainakaan helpota tätä henkistä oloa. Toivon, että näihin kipuihin löytyisi joku syy, vastaus. Vaikkei hoitoa sitten olisikaan, niin tietäisin ainakin mistä johtuu ja miten edes vähän helpottaisi oloa. Noh, vastauksia on tulossa tulevaisuudessa, ainakin jonkinlaisia. Pahin pelkoni on ehkä se ettei mitään löydykään. ei syytä, ei hoitoa, ei mitään. Olen taas kironnut kroppaani, miksi sen pitää pettää minut jo nyt.

Jos saisin edes nukuttua... Toissayön nukuin ihmeen levollisesti, vaikkakin hyvin pienen tuntimäärän. Mutta se oli levollista unta ja heräsin eilisaamuna hymyillen. Viime yö oli sitten maksu siitä. Nukahdin kyllä pian, mutta heräilin, kipuihin ja painajaisiin. Aamulla olin todella väsynyt ja sitä väsymystä on jatkunut koko päivän. Nyt väsyttää, mutta ei nukuta. Minulla on ollut univaikeuksia niin kauan kuin muistan, enemmän tai vähemmän. Yleensä nukahtamisongelmia, mutta viime vuosina myös heräämistä, painajaisia..melkein kaikkea mahdollista. Viime kuukausina taas enenevissä määrin.

Toissayönä näin unta, kovin rauhoittavaa, lempeää sellaista. Olin pimeässä jossain, pehmeässä sängyssä silmät kiinni, lämpimän peiton alla. Joku oli vierelläni, piti lujasti kiinni minusta ja silitti hiuksiani hiljaa. Kertaakaan en unessa avannut silmiäni, tunsin vain tuoksun ja kosketuksen hiuksissani, kevyesti otsalla, poskilla. Uni hiipui hiljaa ja nukuin levollisesti koko yön. Tänään pohdin, että olenkohan tullut riippuvaiseksi läheisyydestä jollain tapaa. Painajaiset ja heräily on lisääntyneet roimasti taas sen jälkeen kun erosin ja olen nukkunut yksin sohvalla. Usein tulee todella yksinäinen olo, lähinnä sellainen kaipaus siitä, että olisi joku joka pitäisi kiinni yöllä, pelottaisi painajaiset pois. Tätä ei nyt pidä käsittää väärin, en ole etsimässä uutta suhdetta tai palaamassa entiseen vain sen vuoksi että olisi joku. Tokihan minä yksinkin osaan olla, olen aina ollut paljon yksin. Mutta..kai minäkin saan jotain kaivata? Saanko?

Koko elämäni on ollut aika sekavaa jo pitkään. Yhdellä tavalla aiemmin, toisella tavalla nyt. Toivon jonkinnäköistä tasoittumista, kunhan tilanne kotona konkreettisesti muuttuu ja pääsen siivoamaan elämäni uudennäköiseksi. Nyt.. olen vain niin kovin väsynyt. Niin kamalan väsynyt.


perjantai 22. maaliskuuta 2013

This isn't what I wanted..

En minä halunnut tällaista elämää, en tällaista päätä. En tilannut vaikeuksia, masennusta, maniaa, sekapäistä mielenlaatua. Ansaitsenko tämän kaiken? Ehkäpä. Ehkä olen tehnyt jotain todella väärin elämäni aikana, jotta ansaitsen tällaisen elämän. Sellaisen kohtelun, joka kerta kerran jälkeen piiskaa mieltä ja sydäntä. Itse mokailen paljon, lähinnä tunteiden osalta. Kun en osaa hillitä, hallita, kahlita sitä mitä sydän sanoo. Yleensä se on ihmisille liikaa, aivan liikaa. Sitten mokaan, pilaan kaiken, jos uskallan sanoa mitä tunnen, ajattelen. En osaa toimia ihmisten kanssa. En tiedä mitä voi sanoa ja mitä saa sanoa, ilman että pilaisi koko ihmissuhteen, kanssakäymisen. Paras vain olla itsekseen, omien ajatusten kanssa..


What would you do with a broken heart?

Pistänpä tällä kertaa heti alkuun erään biisin..


"Only the broken hearts make you beautiful
And one has got to be mine
Only a broken heart, turned cynical
Love lost, typical rhyme.."

Mitä tehdä särkyneelle sydämelle? Niille palasille, mitkä ovat jäljellä kaiken jälkeen. Kerätä kasaan, kursia kokoon ja lukita syvälle piiloon, heittää avain menemään. Suojata itseään, sydäntään, kivuilta ja särkymiseltä. Jos vain voisi tunteitaan hallita, kahlita. Ehkä sen voi oppia? En halua enää koskaan kokea mitään mitä olen kokenut, mitään mitä olen joutunut kestämään. Nyt haluan vain parantua. 

Yksin on helpompi juosta karkuun. Helpompi sulkea sisälleen se, mitä tarvitsee. Haluan pitää kiinni onnellisuudestani, siitä, että olisin jokaisena päivänä edes hetken onnellinen jostain. Vaikka vain pienestä asiasta. Siinä missä eilen aurinko paistoi sisälleni asti ja jaksoin melkein koko päivän olla hyvällä tuulella ja iloinen, tänään olen väsynyt ja harmaa. Ulkona paistaa aurinko jälleen, mutta tänään ei sieluuni asti. Olen niin väsynyt, tekisi mieli kääriytyä kyynelmattoihin ja unohtua elämältä. 

"Joka päivä revin itseni rikki ja
rakennan muuria sieluni kappaleista
Mustuneista"

Miksi elämä on niin raskas? Äiti sanoi joskus vuosia sitten, ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Joskus on todella vaikea uskoa siihen, mutta kuitenkin, tässä olen edelleen. Silti..miksi toiset pääsevät helpommalla kuin toiset? Miksi juuri minulle on annettu ne vaikeat kortit tähän elämään? Ei hetkeäkään helpota. Suurimman osan elämääni olen kulkenut raskas taakka harteilla. Toisinaan kulkuni päivästä toiseen on kuin kahlaisi paksussa mudassa. Näinkö tämä jatkuu aina vaan?

Välillä tulee hetkiä, kun haluaisin vain nojata toiseen ihmiseen, antaa silittää pahan pois. Sitten muistan kaiken kivun ja tuskalliset hetket ja pyyhin sen pois. Pakotan sen pois. Sen tunteen, että haluaisin vielä olla jollekin erityinen. Sillä niin se vain on, että jokainen on loppujen lopuksi yksin. Onhan toki aina ystäviä, sukua, lapsia, minullakin. Mutta loppuviimein sitä on vain Yksin. Ja oikeastaan, kun olen asiaa miettinyt, se on ehkä turvallisintakin niin. 

Tietysti olen vielä vereslihalla henkisesti, kaiken jälkeen. Paranemassa vasta ja kaikki enemmän tai vähemmän levällään. Mutta en ole enää tunne-elämältäni epävakaa, niinkuin voisi sanoa, kuten olin joskus vuosia sitten. Äh..jätän asian nyt tähän, tältä erää ainakin. Haluan nyt vain olla rauhassa..

torstai 21. maaliskuuta 2013

Onnellisuudesta

Heti herättyäni mieleni alkoi työstää ajatuksia onnellisuudesta. Mistä se tulee, miltä se tuntuu ja niin edelleen. Vaikka minusta voisi saada sellaisen kuvan, että olen onneton ja negatiivinen ihminen, niin en kuitenkaan ole. Oikeasti olen hyvin onnellinen, joka päivä. Minulla on elämässäni paljon asioita joiden vuoksi olla onnellinen, kiitollinen. Ja muistan sen kyllä, jokaisena päivänä, edes pienen hetken. Jopa niinäkin päivinä, kun minut valtaa suunnaton suru, tuska tai katkeruus. Ajattelen tietoisesti jokaisena päivänä hyviä asioita, niitä juttuja, joista olen kiitollinen, jota minulla on.

Tie tähän pisteeseen ei ole ollut lyhyt eikä helppo. Viimeinen vuosi varsinkin on ollut lyijyä raskaampi taivaltaa, tehnyt kipeämpää kuin ihoa nuolevat liekit tai tylsinkään terä vatsaontelossa. Kaikesta huolimatta olen nyt tässä, onnellisempana kuin vuosikausiin ja tietoisempana omasta mielestäni, sen hurjan suuresta vaikutuksesta jokapäiväiseen elämään. Viime kesänä tein tietoisen päätöksen asennemuutoksesta, siitä että minun on kertakaikkiaan vaan ajateltava itseni parempaan henkiseen kuntoon. Takkuisen taipaleen jälkeen se hyvien asioiden ajattelu päivittäin on jo aika rutiininomaista, tapahtuu ilman suurempia ponnisteluja. Vaikka se olisi vain yksi viisiminuuttinen päivän aikana, kun koen onnellisuutta, sekin on hyvä. Ja sellaisina hetkinä, kun olen todella alamaissa, mietin vain että huominen on varmasti parempi ja jaksan sillä ajatuksella läpi melankolian ja katkerien ajatusten.

Tietyllä tavalla onnellisuuden tunne on minulle helppoa. Niin helppoa, että en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun en ole aiemmin sitä oivaltanut. Jaa miksi helppoa? Koska nautin suunnattomasti pienistäkin asioista. Esimerkiksi siitä, kun aurinko paistaa johonkin kohtaan ja saa sen näyttämään erityisen kauniilta. Siitä, että ilmassa on kevään tuoksua. Siitä, että talvella on mukava polttaa kynttilöitä. Siitä, että kissa kiipeää syliin hyrisemään. Siitä, että keväällä on kaunista, luonto täynnä elämää. Siitä, että voin katsella valokuvia ja palata mielessäni sellaiseen onnellisuuden tilaan, mikä siinä hetkessä oli kun kuva on otettu. Siitä, että suru ja haikeus, kyyneleetkin, ovat kauniita ja puhdistavia asioita. Ja niin edelleen..

Olen oppinut elämään enemmän hetkessä, olemaan todella läsnä hetkessä. Paljon on vielä opeteltavaa ja kivikkoista tietä siihen, että tuntisin itseni kunnolla tasapainoiseksi, mutta ei se mitään. Matka on kaunis ja tärkeä. Yksi tärkeimmistä opituista asioista on ollut varmaan se, että olen oikeasti sisäistänyt sen, kuinka onnellisuuteni on vain omissa käsissäni. Toki olen sen pitkään tiennyt ettei oma onnellisuus ole toisen/toisten vastuulla, mutta nyt olen kunnolla sisäistänyt asian. Vain minä voin yksin vastata omasta onnellisuudestani.

Onnellisuuteni ei tosin taida näkyä ulospäin juuri koskaan. Olen aika hiljainen ja vakaa, tarkka itsestäni, tunteistani. Ja olen surumielinen tyttö, vakavakin, kaipuu silmäkulmissa. Hymyni on useammin piilossa maailmalta, kuin esillä. Näistä ulkoisista jutuista voi saada helposti sellaisen kuvan, että olisin negatiivinen ja onneton. Vaan kun en ole. En jaksaisi enää kuunnella arvostelua itsestäni, persoonastani. "Olisit iloisempi", "Mitä sä taas mökötät", "Mikä sua vaivaa", "Miksi olet niin vakava"..miksi, miksi, miksi..Olisit enemmän sitä ja tätä, olisit vähemmän tuota.. Todella väsyttävää, kertakaikkiaan. Miksen kelpaa tällaisena?


Rakastan kauniita asioita. Kesäsadetta pitkin selkää, ukonilmaa, hiirenkorvia puissa, kissoja, kynttilän liekkiä, tuntureita, merta...Sitä, kun joku koskettaa kevyesti kuin tuulen henkäys, silittää rauhoittavasi päätä, kuiskaa korvaan.. Ja niin edelleen. Rakastan elämää.

Vielä loppuun yksi biisi, joka saa aikaiseksi kylmiä väreitä, hyvällä tavalla. Kun kuuntelen tätä kuulokkeet päässä, voin melkein tuntea kuinka joku kuiskailee korvaan ja piirtää selkääni sormenpäillä.




maanantai 18. maaliskuuta 2013

Words...

Ne sanat..en jaksa nyt selittää tätä, mutta tässä




Tunnelukkoja

Tutkin tänään aihetta tunnelukot. Joskus viime syksynä löysin tunnelukkokäsitteen ja suuntaa antavan testin, jonka tulokset pitävät varsin hyvin paikkaansa. Pitäisi käydä kirjastosta etsimässä löytyisikö sieltä kirjaa aiheesta. Vaikka tunnistan ja tiedän ongelmakohtani, en osaa korjata niitä. Toki jotkut asiat ovat sellaisia, joita olen korjannut jo aiemmin, kuten sosiaalisten tilanteiden pelko. Olen sen suhteen ylittänyt itseni useasti, mutta vieläkin se vaivaa joissain asioissa ihan liikaa. Opiskeluni sekä lukiossa että myöhemmin ammattikoulussa, ikä ja varmuus joissain asioissa toivat helpotusta. Pistin itseni useasti likoon ja voitin pelkoni kerta toisensa jälkeen. Enää en esimerkiksi koe paniikkia esitelmän pitämisestä tai työn/opiskelun kautta uusien ihmisten kohtaamisesta. Silti jotkut tilanteet ovat edelleen sellaisia, etten saa henkeä, tekisi mieli juosta karkuun tai muuttua näkymättömäksi.

Olen aina ollut huono puhumaan puhelimessa. Siksi puhelinlaskuni pysyvät pieninä, kun en vaan osaa soittaa kellekään ja höpistä niitä näitä. Usein tekisi mieli, soittaa jollekulle, puhua ja kuulla toisen ääntä. Se on vain äärettömän vaikeaa. Minun on myös hyvin hankala hoitaa asioita puhelimitse, joten kaikki mitä pystyy sähköpostitse tai muuten netin kautta hoitamaan, niin ne sitten hoidan muuten kuin soittamalla. Alan helposti takeltelemaan ja puhumaan ihan sekavia, pää lyö tyhjää enkä tiedä mitä sanoa. Se alkaa nolottaa ja koko homma menee entistä hankalammaksi. Niin..siinä syy miksi en paljoa roiku puhelimessa, muiden kuin äidin kanssa. Ystäville siitä anteeksi, vaikken soitakaan juuri koskaan, se ei tarkoita sitä ettenkö haluaisi.

Se, että minut saisi rentoutumaan, vaatii aika paljon toiselta ihmiseltä. Liikaakin usein. En ole todellakaan taitava luovimaan sosiaalisissa tilanteissa vaikka kaipaankin usein toisen ihmisen seuraa ja läheisyyttä. Läheisimmät ystäväni näkevät minut sellaisena kuin olen ja moni on ihmetellyt sitä, kuinka olen ihan erilainen tilanteessa, jossa on muitakin läsnä. En tiedä mitä pelkään, menen vain yksinkertaisesti ihan lukkoon. Pienessä hutikassa olen paljon rennompi ja silloin on myös helpompi tutustua uusiin ihmisiin. En kuitenkaan tykkää olla kovassa humalassa, tai edes keskivertosellaisessa. Alkaa ahdistaa jos tunnen menettäväni kontrollin itseeni.

Olen hyvin ankara itselleni. Ruoskin itseäni henkisellä ruoskalla hyvinkin pienistä asioista ja usein jopa tiedostan sen, että voisi vähän antaa armoa. Silti, syytän asioista yleensä itseäni ja huonoista tapahtumista/kokemuksistakin ajattelen usein, että ehkä se on ansaittua. Olen vihainen itselleni tehdyistä/tekemättömistä asioista, vääristä valinnoista, vääristä tunteista..hyvin monesta asiasta. Kuitenkin olen armollinen muita ihmisiä kohtaan ja annan paljon anteeksi. Itselleni en suo samaa. Vaadin itseltäni paljon, toisilta paljon vähemmän. Joissakin asioissa olen perfektionisti ja lannistun helposti jos en osaa tarpeeksi hyvin sitä tai tätä. Sen vuoksi opiskelu on ollut rankkaa, teen paljon ylimääräistäkin työtä sen eteen, että kokeet menisivät hyvin ja numerot olisivat kiitettäviä ja että todella ymmärtäisin ja sisäistäisin, oppisin asiat enkä vaan opettelisi ulkoa.

Sitten se menettämisen pelko.. En ala tässä ehkä sen enempää sitä ruotimaan. Sanotaanko, että olen elämässäni menettänyt niin paljon, että senkin vuoksi on vaikeaa hyväksyä kiintymistä johonkin ja pelko uusista menetyksistä haittaa monia asioita elämässäni. Noniin, se siitä. Kipeimmät asiat jääköön blogin ulkopuolelle.

Olen tarkka tunteistani ja varon toisinaan ilmaisemasta niitä. Varsinkin negatiivisia tunteita, mutta myös positiivisia. Välittämistä ja kiintymystä. Räiskähtelen sitten välillä, kun en jaksa enää piilottaa sisälleni patoutuneita tunteita. Typerää, tiedän, mutta opettelen koko ajan tunteiden parempaa ilmaisua. Huonolla menestyksellä tosin...

Huoh..olipas siinä.. Vielä jäi monta lukkoa käsittelemättä, mutta nyt en vaan kertakaikkiaan jaksa. Kovin on raskasta tämä. Nämäkin tuli aika pintapuolisesti käsiteltyä, mutta niiden syvempi tarkastelu ja pohtiminen nyt ei tänne kuulukaan. Olkoon se oman pääni sisäinen taistelu.




sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Yksin, Yksinäinen, Yksinäisyys

Täytynee kirjoittaa vielä toinenkin postaus, sillä pääni ei muuten rauhoitu ajatuksista (tosin ei varmaan tämänkään jälkeen).

Kun ajoin tänään kaupunkiin, mietin koko matkan teemaa 'Yksinäisyys'. Miltä tuntuu olla yksin, olenko yksinäinen. Tajusin, että olen oikeastaan koko elämäni ajan ollut yksinäinen. Isossakin porukassa. En muista tunteneeni koskaan yhteenkuuluvuuden tunnetta, sellaista..että kuuluu johonkin, on osa jotain isompaa, osa Jotain. Olen kasvanut siihen, yksinäisyyteen. Siihen että yksin on pärjättävä, ajatukseen, että jokainen on loppujen lopuksi yksin. Kokemukseni ihmisten kanssa on lähinnä vaan vahvistanut sitä, ettei parane liikaa luottaa toiseen ihmiseen, nojata, tukeutua.

Olen ollut monta päivää tosi herkillä, tunteet pinnassa, kyyneleet odottamassa ulospääsyä. Kamalan raskasta, kun ei sellaista tilaa ole kuitenkaan olla, surra, itkeä, tuntea. Eikä oikein ketään kelle puhua. Äh..nevermind..


Puolikas ihminen

Olen melkein vuoden kulkenut sellaista polkua, johon en välttämättä olisi halunnut astua. Toisaalta se on myös ollut tarpeellinen matka, kivuista huolimatta. Jouduin kohtaamaan sellaista, mitä en olisi uskonut kohtaavani ("eihän minulle voi käydä koskaan näin"). Jouduin myös kohtaamaan itseni, syvimmän minuuteni, hukkumaan syövereihin ja nousemaan sieltä uudelleen. Viime heinäkuussa oli yksi viikonloppu sellainen käännekohta, jonka jälkeen alkoi hidas toipuminen, eheytyminen. Sitä ennen tarvoin niin syvissä vesissä, etten ole koskaan tarponut ja sen jälkeen kohtasin itseni uudelleen, paremmin kuin olen koskaan kohdannut. Olen edelleen vain puolikas ihminen, täynnä haavoja, rikkinäinen, paloja uupuu, enkä tiedä löydänkö kaikkia koskaan. Silti olen rehellisemmin minä, kuin ikinä aiemmin.

On päiviä, kun tunnen itseni voimattomaksi, räsynukeksi. Suorastaan epätoivoiseksikin. Silti yritän kaivaa niinäkin päivinä edes yhden hyvän asian, jonka voimalla jaksan seuraavaan päivään. Vaikka se on raskasta, en silti halua turvautua lääkkeisiin. Tuntuu, että mieleni on kirkkaampi ilman. Ei ole sellaista sumua. Ei turtumista. Vain voimakkaita tunteita, aitoja.

Mistä palasista rakentaisin elämäni uudelleen? Minkälaisia haaveita uskallan enää mieleeni päästää? Kaikista raskainta on varmaan ollut se, kun ajatus, idea, elämästä hajosi. Kaikki odotukset, unelmat, mielikuva. Kaikki. Minulla ei ole enää mitään. Ei mitään muuta kuin minä itse. Tabula rasa. Ehkä siitä on hyvä aloittaa. Ihan puhtaalta kankaalta. Eheytyminen, ehjäytyminen. Taas  kerran. Tällä kertaa ehkä viisaammin, paremmin. Tietoisempana.

Kun tarkastelen itseäni, näen rikkinäisen astian. Paloja puuttuu ja liimausjäljet ovat rumia, valtavia arpia. Jotkut kohdat on liimattu useaan kertaan ja sauma on heikko. Hyväksyn sen. Olen mitä olen. Ei tästä enää kauniimpaa saa.

En tiedä miten kauan tämä eheytyminen kestää, vai korjailenko itseäni koko loppuelämäni. Kestää mitä kestää, olen aina ollut sitä mieltä, että se matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Pyrin nauttimaan jokaisesta päivästä, edes jollain tavalla. Näkemään edes sen yhden kauniin asian, jonka vuoksi voi (yrittää) hymyillä. Alkaa elää, ei suorittaa elämää. Eheytyä ennalleen, olla kokonainen? Ehkä en odota kuitenkaan niin paljon. Vähempikin on hyvä, kunhan voin olla onnellinen. Vaikka sitten puolikkaana, rikkinäisenä.


lauantai 16. maaliskuuta 2013

Hiljaisuus

Eilisen Helsingin reissun ja keikkaillan jälkeen tämä päivä on ollut tarpeen pyhittää hiljaisuudelle. En ole koko päivänä edes musiikkia kuunnellut. Hiljaisuus poikii ajatuksia, sitä pistää itsensä selkä seinää vasten, pelottaakin välillä. Tunnen olevani erossa muusta maailmasta. Tuolla jossain, joka puolella ympärillä, ihmiset elää, juttelee, metelöi..kaikkea mahdollista. Ja minä olen tässä, kääntyneenä itseeni, hiljaisuuden keskellä kuin toisessa ulottuvuudessa.

Tuossa jokin aika sitten koin kummallisen tunteen, kuin jokin olisi mennyt lävitseni, viiltänyt sieluani kuin terävä veitsi. Hätkähdin, tunne ei ollut mikään miellyttävä. Se meni kuitenkin yhtä nopeasti ohi, kuin tuulen henkäys. Olen viime aikoin ollut jotenkin henkisesti hereillä (enpä nyt paremminkaan osaa selittää). Kaikki aistit terävinä. Ja samaan aikaan tuntunut siltä, kuin olisin erillään todellisuudesta. Eilen kiinnitin siihen erityisen paljon huomiota, kun reissailin yksin. Tarkkailin maailmaa kuin vierailijana, olentona toisesta maailmasta. Todella monta kertaa päivän aikana, minulla oli tunne, kuin joku olisi kanssani, läsnä jokaisessa hetkessä. Illalla tavastialla hätkähdin, kun luulin näkeväni jonkun.. Noniin.. Bändit olivat huippuja ja minulla oli hauskaa omassa seurassani, vaikka välillä tulikin sellainen fiilis, että olisipa joku kenen kanssa pitää kivaa.

Erillisyyden tunnettani korosti eräs tapaaminen eilen. Kun saavuin Helsinkiin, odottelin ystävää rautatieasemalla palellen. Ykskaks kohdalleni pysähtyi tyyppi, joka aloitti keskustelun sanomalla (englanniksi), että anteeksi, oli pakko pysähtyä, kun katsoin silmiäsi. Kertoili siinä sitten tovin jos toisenkin, ettei ole koskaan nähnyt tällaisia silmiä ja että minussa on varmasti jotain hyvin erikoislaatuista ja että ihan kuin näkisi sieluuni asti jne. Siinä sitten silmät ymmyrkäisinä katselin tyyppiä ja pohdin, että mitä hittoa. Ihan tavalliset silmät minulla on niinkuin muillakin. Tyyppi häipyi siitä sitten ja jäin miettimään, että mitä helvettiä juuri tapahtui ja tapahtuiko sitä oikeasti vai olenko unessa.

Tahtoisin oppia lentämään, niin etten siipirikkona jäisi aina rannalle parantelemaan haavojani. Pelkään antaa itsestäni enää mitään, pelkään heittäytyä. Olen aina mennyt vahvasti tunteiden mukana ja heittäytynyt tuntemattomaan ottaen riskejä. Ihmissuhteisiin ja muutenkin. Kerta toisensa jälkeen olen päätynyt keräilemään itseni palasia, nuolemaan haavoja, peittelemään arpia. Nyt huomaan, että pelkään ajatusta tehdä niin enää. Jotenkin tuntuu turvallisemmalta vain piiloutua maailmalta, pukea ylle haarniska ja peittää muistijäljet, kaikki. Paeta, piiloutua, olla yksin. Huutaa, että antakaa mun olla.

Ehkä se olisi turvallisinta. Kuka nyt jaksaisi nähdä vaivaa sen eteen, että näkisi sen taakse, näkisi minut. Ja kuinka joku voisi vielä sen jälkeen nähdä minussa jotain hyvää, arvokasta. Enhän minä itsekään näe. En tiedä mihin itsetuntoni ja itseluottamukseni katosi. Sen verran sentään arvostan itseäni, etten siedä enää paskaa kohtelua mistään taholta. Ei minun tarvitse. Ja itsesääliin en sorru enää koskaan. Olen mitä olen ja that's it. minun on vaan elettävä sen kanssa. Itseni kanssa.

Olen ristiriitainen ihminen. Pidän monista ihmisistä ja arvostan sosiaalista kanssakäymistä, mutta samalla myös pelkään sosiaalisia tilanteita ja ihmisiä. Olen huomannut, että minusta on tullut koko ajan vaan epäluuloisempi, mitä ihmisiin tulee. Alan lähes aina miettimään ihmisten motiiveja tehdä jotain asioita. Siinä mielessä tykkään olla eläinten kanssa, ne kun eivät osaa huijata ja valehdella. Eläimet ovat teoissaan ja eleissään suoria ja rehellisiä.

Olen täynnä ristiriitoja ja omituisuuksia. Ja vikoja, virheitä, riitasointuja ja niin edelleen. Moni kuvittelee minusta sitä sun tätä, kuitenkaan vaivautumatta tutustumaan lähemmin. Tosin osaksi omakin vika, en kovin helposti avaa itseäni, näytä sitä mitä olen. Riisu itseäni alasti kaikesta turhasta, pinnasta. Koska pelkään, koska olen varovainen, koska en halua että minuun sattuu enää.


keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Sinisiä ajatuksia

Olen kohdannut tänään surun, kaikessa kauneudessaan ja kipeässä olemuksessaan. Se saapui sieluuni pienen kissanpoikasen mukana, jonka elämä alkoi hyvin rajusti ja saattaa päättyä liian pian. Iltapäivä töissä oli henkisesti hyvin raskas ja kun lähdin ajamaan kotiin, itku tuli, vavahdutteli koko kroppaani päästä varpaisiin. Olen herkkä, ehkä liikaakin. Suru, kyyneleet, tuntuvat usein fyysisenäkin kipuna rinnassa ja on niin kipeä olla, ettei meinaa kestää.

Olen aina ollut, tai ainakin niin kauan kuin muistan, hyvin surumielinen, lapsenakin. Vakava, viihdyin yksin, omassa maailmassani, omissa aatoksissa. Kun isoisäni kuoli, en muista itkeneeni hautajaisissa. Olin vähän vaille yhdeksänvuotias ja silloin jo hyvin tarkka omista tunteistani. Pakenin pimeään aittaan itkemään, monta kertaa. Varmistin aina, ettei kukaan näe, että saan olla kipuni kanssa yksin. Sama on jatkunut kaikki vuodet, enkä vieläkään halua itkeä, hajota, toisen ihmisen nähden. Suru ja kyyneleet ovat minun yksityisasiani ja oikeastaan jopa häpeän sitä, jos joku näkee minun itkevän. Vaikeita ovat ne hetket, kun tarkaan vaalittu suojamuurini sortuu väärällä hetkellä. Silloin tekee mieli juosta helvetin lujaa karkuun jonnekin mistä kukaan ei löydä.

Metsä on ollut minulle aina turvapaikka. Jo alle kouluikäisenä juoksin metsään, itkemään, nauramaan..ihan mitä vaan. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmälle valitettavasti on jääneet metsäkävelyt. Viime keväänä, kun elämäni oli raskaimmillaan, löysin hetkellisesti voimaa metsän keskellä. Kun hengitin metsän tuoksua, keväistä ja raikasta, tunsin pitkästä aikaa iloa edes jostain. Metsä on samettinen, rauhoittava, pehmeä ja äidillinen. Kuin rakastava syli lapselleen.

Olen saanut kuulla usein elämäni varrella, että olen tosikko, ilonpilaaja, liian vakava jne. Ja yhtä monta kertaa olen alkanut uskoa siihen, todennut, etten yksinkertaisesti ole hauska enkä hyvää seuraa. Toisinaan tekee mieli huutaa, että kyllä minäkin osaan hauskaa pitää, mutta sitten epäilen omia sanojani ja olen vaan hiljaa. Yksin saan olla juuri sellainen kuin olen, kenenkään arvostelematta, moittimatta. Kun katson peiliin, en aina näe kovinkaan positiivisia asioita. Kun ajattelen itseäni toisten silmin, mietin, kuinka ne muutamat ihmiset jaksavat edelleen olla ystäviä minulle, jakaa kanssani elämänpolkuaan.

Olen sisältä arpinen ja haavainen, en tiedä onko minussa mitään kaunista jäljellä (tai onko koskaan ollutkaan?). Tuntuu, kuin joutuisin opettelemaan kaiken alusta, elämisen, unelmoinnin..kertakaikkiaan kaiken. Mietin tuossa päivänä eräänä, että olenkohan oikeastaan koskaan ollut ehjä. Ihan kunnolla ehjä. Ja voiko minusta tulla koskaan ehjää. Tulin siihen tulokseen, että realistisesti ajateltuna en varmaan koskaan tule täysin ehjäksi, haavat arpeutuu, mutta arpikudos jää muistuttamaan kivusta. Olen kovin rikkinäinen, mutta itselleni ihan kelpaava.



lauantai 9. maaliskuuta 2013

Vastavirtaan

Olen kulkenut elämässäni lähes alusta asti vastavirtaan. Tehnyt asiat päinvastoin, oppinut kaiken kantapään kautta. Lapsuudessa jo, muistan kuinka koin olevani aina kovin erilainen kuin muut. Jotenkin ulkona siitä todellisuudesta,mitä kaikki muut elivät. Viallinenkin kenties. En ole koskaan mennyt helpointa reittiä, vaan tasan juuri siitä, mistä olen itse halunnut. Oli se sitten vaikea tie tai ei. Olin tosin pitkään kiltti, yläasteelle asti, kunnes päätin etten enää tahdo tehdä niin kuin käsketään, vaan niin kuin itse näen oikeaksi. Kapinahenki syttyi, mikä lienee tosin teinille kuin teinille olevan ihan normaalia. Minä vedin sen vaan sen verran yli, että jouduin siitäkin kiusatuksi. En halunnut olla kuin muut, pukeutua kuin muut, ajatella kuin muut. Joka kerta kun sitä yritin, huomasin sen aiheuttavan sisäistä ahdistusta. Lähdin kulkemaan suosiolla omaa polkuani.

Vuodet on vierineet ja polkuni on ollut helvetin vaivalloinen ja takkuinen. Joka asian olen kantapään kautta opetellut edelleen ja kasvanut henkisesti paljon enemmän kuin monet muut (en tosin halua nostaa itseäni mitenkään jalustalle, se ei ole tarkoitus). Lähdin suht varhain pois äitini helmoista (16-vuotiaana) ja jouduin tuuliajolle oikein huolella. Kaikista karikoista huolimatta, seison edelleen omilla jaloillani ja olen vahvempi kuin koskaan. Olen aina halunnut kokeilla, mihin asti siipeni kantavat, kuinka tämä matka voi olla hieno kokemus kaikin puolin. Olen mokaillut, tehnyt ihan paskojakin asioita, mutta en kadu mitään, sillä ilman kaikkea sitä en olisi tässä nyt tällaisena. Matka ja vapaus on olleet minulle aina tärkeämpiä kuin mikään tavoite, mikään päämäärä.

Haluan kiittää äitiäni siitä, että olen saanut häneltä vapauden elää elämääni juuri niin kuin olen halunnut. Olen saanut mokailla ja korjata virheeni. Olen saanut sekoilla ja nousta jälleen. Olla juuri tällainen. Oma itseni, ilman rajoituksia, ilman odotuksia. Äiti on ollut elämäni suurin kannustaja, se, joka on uskonut minuun silloinkin, kun kaikki muut ovat olleet sitä mieltä ettei minusta koskaan tule mitään. Ja antanut vapauden olla Minä.

Olen elänyt aina täysillä. Rajoittamatta mitään. Tai no..en aina..elämäni kaksi vakavaa parisuhdetta ovat rajoittaneet elämistäni, hyvinkin paljon. Eniten siitä saan tosin syyttää itseäni. Halua yrittää elää "normaalia" elämää. Se teki minut usein ahdistuneeksi, tiedostamatta. No, en ala ruotimaan parisuhdeasioita tässä enempää. Ne ovat yksityisiä.
Mutta se täysillä eläminen, tunteella eläminen. Mennä mihin sydän vie, suuremmin ajattelematta. Iän myötä on tullut toki viisaus (?) ajatella isot asiat sekä järjellä että tunteella, harkiten pitkään ja hartaasti. Mutta silti se tunne on se, mikä suuresti ohjaa minua edelleen. En voi kutsua itseäni kovinkaan rationaaliseksi ihmiseksi.

Tuntuu, kuin jatkaisin nyt polkua eteenpäin, jolta eksyin vuosia sitten..

Nykyään tiedostan heikkouteni, vahvuuteni ja vaikean mieleni paremmin kuin koskaan ennen. Osaan jo tunnistaa ne hetket, kun mieli menee liikaa johonkin suuntaan ja tasapainottaa sitten sitä tilannetta kovalla ajatustyöllä. En syytä siitä ketään, jos minua ei kukaan enää koskaan jaksa. En minäkään jaksa enää yrittää miellyttää ketään, olla jotain muuta kuin olen, vain siksi että minusta pidettäisiin. Kunhan riitän itselleni ja olen itselleni hyvä, se riittää. Minulla on tämä elämänmittainen matka, minulla on vapaus. En tahdo että minua kahlitaan, hallitaan, määrätään. Jos jaksaa vierelläni juosta, se on hyvä, mutta en odota mitään. En enää koskaan mitään.

Haluan elämältäni sitä, että jokainen päivä on elämisen arvoinen. Että jokaisessa päivässä on edes yksi asia, minkä vuoksi olla onnellinen ja kiitollinen. Ettei tarvitse kuolinvuoteella katua elämättä jäänyttä elämää, huomaamatta jääneitä asioita, iloa ja onnea, kiitollisuutta.

Tähän inspiroivin lyriikoin varustettu biisi, kiitos tästä päivästä.


maanantai 4. maaliskuuta 2013

Racing thoughts and something something..

Tauko kirjoittelussa johtuu järjettömästä ajatuslaukastani ja siitä johtuvasta keskittymiskyvyn puutteesta. Mennyt pitkä tovi niin, etten jaksa keskittyä päivässä yhteen asiaan kovinkaan pitkään. Töissä se fokus pysyy ja jaksan skarppina, mutta kotiin päästyä mieleni levähtää kuin jokisen eväät pitkin maita ja avaruuksia. Kun yritän keskittyä johonkin, huomaan hetken päästä ajattelevani jo ainakin kymmenettä asiaa, enkä välttämättä muista mitä alunperin piti tehdä. Tämä ajatusvirta pyörteineen on muodostunut jo aika rasittavaksi, sillä en saa mitään aikaiseksi kotona, sillä vapaa-ajalla minkä voisin käyttää esimerkiksi itseni toteuttamiseen maalaamisen tai kirjoittamisen keinoin (tai ihan mihin vaan mielekkääseen tekemiseen). Olen jumittanut koneella enemmän kuin olisi hyväksi, käynyt toki urheilemassakin pakolliset muutaman kerran viikossa, mutta enimmäkseen istunut koneella, hoitanut arkiset velvoitteet ja seilannut ajatuksissani pystymättä keskittymään mihinkään edes puolta tuntia.



Käväisin Vaasassa ystävän tykönä ja se oli kyllä tarpeellinen viikonloppu kaikkine hauskuuksineen. Sain rillutella, levätä ja parantaa maailmaa ihanan ihmisen kanssa (Heidi), sekä ajaa pitkän matkan kuunnellen musiikkia täysillä ja ollen vain omien ajatusteni parissa. Perjantai oli kyllä sellainen aivot narikkaan-päivä, illalla lähdettiin hummailemaan pienessä sievässä ja baarissa nähtiin erittäin hauska bändi. Rilluttelu jatkui minttushottien, hyvän seuran ja kaikenmoisen mukavan merkeissä aamuyöhön, kunnes pilkun jälkeen aikamoisessa tuiterissa (allekirjoittanut ainakin) taksilla suhaten päästiin nukkumaan (kylpyammeessa lillumisen jälkeen). Enpä muista milloin olisin viimeksi pitänyt yhtä hauskaa (ihan järkevästikin vielä, humalatilasta huolimatta), tosin lauantain järkyttävä krapula ei kyllä houkutellut moiseen harrastamiseen kovinkaan pian uudestaan. Lauantaina raahauduttiin illasta studiolle kuvailemaan ja tuloksena krapulatilaan nähden oikein hyviä kuvia. Sunnuntaina ei olisi tehnyt mieli lähteä kotiin ollenkaan, sen verran voimauttava viikonloppu Vaasassa taas oli. Olihan se kuitenkin ajeltava, tosin venytin aika myöhälle lähtöä. Oli aika hieno fiilis ajella itsekseen sellaiset reilu viisi tuntia. Pimeässä, kuunnellen musiikkia kovalla, lähes tyhjillä teillä. Tuntui jopa, että matka loppui kesken, olisi voinut vielä lisääkin ajella. Muistin taas, miksi sillä on väliä, millaisen auton hankkii ja millainen äänentoisto siinä on (omassanihan ei ole hyvää soitinta, ei hyviä kaiuttimia ja muutenkin aika paska auto).

Peikonpoikanen jäi mummolaan viikoksi ja ajattelin, että minulla on aikaa kaikille omille jutuille kunnolla. Noh, viikko hurahti enkä mitään saanut aikaan ajatuskaaoksen vuoksi. Toivon todella, että keskittymiskykyni palaa pian. Ehkä pitäisi pitää tietokone kiinni pari päivää. Tosin tarvitsisi sitten muutenkin rauhaa ne pari päivää. Kaikelta turhalta. Voisin kuunnella binaural beatia ja kerätä palaseni kokoon. Ihme, että olen saanut kirjoitettua nyt näinkin paljon tekstiä, tosin aika monessa pienessä pätkässä (kenties sen huomaa?). Koko ajan joku katkoo ajatuksia ja häviää se jutun punainen lanka.

Hmm..olen alkanut pitkästä aikaa kuunnella musiikkia, kaikenlaista, sellaisia orkestereita varsinkin, mitä en aiemmin ole kuunnellut. Siinä mielessä youtube on aika hieno keksintö, siellä voi surffailla musiikin parissa ja löytää kaikenlaista uutta. Olen huomannut myös tarpeen kääntyä pitkästä aikaa hieman sisälle päin, etsiä jotain henkistä, joka kenties voisi tasapainottaa mieltäni. Elämäni on ollut pitkään suorittamista, tekemistä ja aika pinnallisten asioiden tavoittelua. Ei mikään ihme, että olen ollut kovasti tyytymätön jo todella pitkään. En ole tiennyt miksi, koko ajan on tuntunut, että jotain puuttuu. Sellainen syvällisempi taso elämästä, oleminen toisinaan niissä ajatuksissa. Kosketin sitä ollessani lapissa toissavuonna ja jäin kaipaamaan sitä kamalasti. Elämä on niin pirun hektistä...

Ja taas..katkoksia katkoksien perään..Ei-vaan-pysty-keskittymään.