Leppoisat mainingit

Aika lempeä päivä, välillä suorastaan riehakkaan iloinen. Hyvä fiilis, ainakin toistaiseksi. Nautin siitä niin kauan kuin sitä kestää. Ajatukset on olleet kesässä, lämmössä, hiekkarannoissa, tanssilavoissa, sateisissa öissä (lämpimissä), ukkosessa..kaikessa mukavassa. En kiusallakaan ajattele sitä, että minun pitää olla koko kesä työssäoppimassa. Onneksi kesällä pärjää vähemmälläkin unella, riittää aikaa paljon muuhunkin kuin työntekoon. Kun tulin kotiin tässä illalla, oli fiilis mitä mainioin, olen hoilannut vanhaa Apulantaa, tanssahdellut kävelemisen sijaan ja hyräillyt itsekseni. Kaikenlaista hupsuttelua, sanon ma. Nyt vähän väsyttää ja aktiivisuus on hiipunut hieman, mutta edelleen on hyvä fiilis.

Ei hätää murmelit, en ole mennyt sekaisin, en vetänyt mitään vettä väkevämpää, en hurahtanut uskoon tai mitään muutakaan höpöhöpöä. Kyyninen minä on kyllä täällä, ei se mihinkään katoa, tänään on vaan ollut oikein hyvä päivä. En ole ajatellut niitä asioita, mistä kyynisyyteni kumpuaa. Tähän päivään ei kuulu mitään syvällisempiä ajatuksia, pelkkää hetkistä nauttimista ja kesästä haaveilua. Ja lehmiä <3 (töissä). Liikkuminen tekee hyvää, eläimet tekee hyvää, huomenna on perjantai ja pääsen koko viikonlopuksi pois ahdistavista kuvioista, kotihommista yms, sauna on lämpiämässä, takka tulilla ja ostin kolme litraa punaviiniä (jota en ole aiemmin maistanut). Joo, en aio juoda koko satsia tänään, lasillisen maistan.

Eilen sain kuulla viisauden sanoja (?), joita sopii pohtia enemmänkin, mutta niistä ehkä toisella kertaa. Nyt en kuluta aivoenergiaani pohdiskeluun, sillä se on aika takuuvarma tie kyyniseen mököttämiseen. Kohta pääsen saunaan ja huomenna auton nokka kohti Vaasaa ja ystävää. Aivot narikkaan ja ehkä myös sitä maailmanparannusta viinilasillisen jos toisenkin äärellä.

Insanity?

Ihan ihmeellinen päivä, ihmeellinen fiilis. Joka asia takkuaa, menee pieleen, musertuu jne..suoraan sanottuna koko elämä kusee nyt pahasti. Vituttaa ko pientä oravaa talvella kun käpy on jäässä. Ihan helvetisti. Välillä tulee itku kun ei jaksa enää pingottaa, välillä tekee mieli paiskoa astioita seiniin, mutta nyt on löytynyt ihan uusi ulottuvuus vitutukseen, sellainen multihuipentuma. Se hetki, kun alkaa naurattaa ihan helvetisti, ihan vaan sen takia kun vituttaa niin paljon. Ihan uskomattoman surkuhupaisaa, niin perseestä kaikki, ettei voi muuta kuin nauraa. Elämäni on niin tragikoomista, ettei oikeasti voi olla mahdollistakaan. Mitä tässä enää voi tehdä muuta kuin nauraa? Viha on kulutettu loppuun, itkeä ei jaksa (eikä siihen ole rauhaakaan), masentua en halua (positiivinen ajattelu on ollu viime kuukausina aika haasteellista), joten nauretaan sitten. Perkele. Ihan kaikelle.

Koska oikeasti..

Oikeasti alkaa välillä olla usko ja luottamus lopussa IHAN kaikkeen. Kas näin, kyyninen peikko sisälläni valtaa alaa ja suon hälle ilomielin tilaa. Loppuu se haihattelu ja hömppä. Elämän ja unelmien uudelleenrakennus on helvetin haasteellinen homma, raskasta ja epätoivoistakin välillä. Varsinkin useista haaveista luopuminen. Se tekee kipeää, kipeämpää kuin haluaisin edes itselleni myöntää.

En voi käsittää ihmisiä, ymmärtää yhtään motiiveja erilaisiin tekoihin ja ajatuksiin. Mitä olen saanut sillä, että olen aito, oma itseni? Sillä, etten feikkaa, en esitä mitään, en lähde pelaamaan pelejä tai vetämään rooleja? Sillä, että olen rehellinen, suoraselkäinen ja uskollinen? Sillä, että olen herkkä, tunteellinen ja empaattinen? Olen pitänyt näitä ominaisuuksia hyveinäni ja arvostettavina asioina muissakin ihmisissä. Ilmeisesti tämä todellisuus ei näillä toimi, sitä jää vaan jalkoihin ja joutuu satutetuksi. Kerta toisensa jälkeen. Ihmissuhteissa, työssä..joka paikassa. Varsinkin ihmissuhteissa...

Näihin sanoihin, hyvää päivänjatkoa.

Hallitsematon kaaos

Sitäpä juuri, elämäni tällä hetkellä. En saa otetta oikein mistään ja päivät valuu ohi sekavina räpellyksinä. En saa mitään tehtyä loppuun asti ja pienikin hallinta asioihin on hukassa. Voimat ehtyy, kun en saa nukuttua kunnolla/tarpeeksi, raha-asiat stressaa ja tulevaisuus on pelottava ja piilossa. Tahtoisin pistää tunteet jäihin ja mennä pelkän järjen/järkeistämisen voimalla eteenpäin. Tunteminen on niin pirun raskasta..

Suututtaa. Kiukuttelen pääni sisällä itselleni, henkisellä nyrkillä paukutan ja soimaan, olen suuttunut minulle. Miksi pitää voimat loppua kesken aina juuri sillä hetkellä, kun niitä eniten tarvitsisi? Koti on tällä hetkellä yksi helvetin kaatopaikka, mikään ei löydä paikkaa, kaikki vaan leviää käsiin yhtä hienosti kuin koko muukin elämä. Oikea konkreettinen todiste siitä, miten sekavaa voi olla sekä pään sisällä että ympärillä. Kun ympäriltäni katoaa järjestys, tuntuu että mielikin menee ihan kaaokseen.

Tarvitsen lepoa..kunnon lepoa nyt...pakopaikan missä nukkua edes yksi yö ilman heräilyjä, ilman stressiä, ilman huolta kaikesta raskaasta. Kerätä voimia tuleviin vastoinkäymisiin. Hitto..voisko jo vähän hellittää?

Vailla rantaa

Olen tällä hetkellä aika tuuliajolla. Minulta puuttuu selkeä suunta, määränpää, se ranta johon voisin ankkuroitua, laituri joka henkisi turvaa. Sydämeni on pirstoina, ollut jo kohta vuoden päivät. Olen henkisesti vereslihalla ja pienikin asia hiertää auki arpeutumattomat haavat. Joudun taistelemaan päivittäin oman mieleni kanssa, jotta pysyisin pinnalla, kun synkät aatokset yrittävät painaa minua aaltoihin. Laituri haaveeksi jää..

Ihmissuhteissa poltan itseni karrelle, kerta toisensa jälkeen. Kun uskallan heittää itseni mukaan pyöritykseen, saan kokea karvaasti sen kitkerän pettymyksen, mikä maistuu siinä hetkessä kun kaikki romahtaa. Niin paljon pinnalta kauniita sanoja, katteettomia lupauksia ja sanahelinää mahtuu menneisiin vuosiin. Mitä sitä voi enää uskoa, mitä muuta kuin itseään. Luottamus, toivo, usko paremmasta huomisesta..niin hukassa juuri nyt. Nyt olen saanut niin karvaan opetuksen, etten tule sitä unohtamaan. En vielä tiedä millä tavalla se vaikuttaa tulevaisuuteeni, kuinka kauan vie ennen kuin haavat arpeutuu. Olen aikamoinen ihmisraunio, enkä syytä ketään, kuka ei sitä jaksa katsella, kuunnella. 

Pelkään ehkä eniten tulevassa sitä, että sama paska jatkuu, sydän karrella aina vain uudestaan ja uudestaan. Ehkä minussa on joku piirre, asia, joka tekee minusta helposti satutettavan. Kerran käytettävän, kertakäyttöisen esineen. Ehkä se on minussa tai sitten tässä maailmanmenossa. Tiedä häntä.. Ehkä olen liian herkkäuskoinen, ehkä ajattelen kaikesta liian kauniita, liian hyvää, liian paljon.. Joku herättää toivon toisinaan, polkeakseen sen sitten maahan. Ehkä olen vääränlainen, kaikelle, kaikille. Jotain vikaa, valmistusvirhe, liikaa käytön jälkiä, säröjä, arpia.. Mutta..arveton on arvoton? Se mitä näen itsessäni juuri nyt, ei paljoa lohtua anna.. Kuvajaiseni on ruma, arpinen, liikaa nähnyt olento. 

Kertakaikkiaan epäkelpo.

Fucking rage

Kuinka voikaan ihminen olla täynnä vihaa! Tekisi mieli huutaa kaikille, painukaa helvettiin! En mä tarvitse ketään, en enää ketään kuka satuttaa ja repii mut hajalle.

Miksi kaikki aina rikkoo, satuttaa, potkii..Olen saastaa, pelkkä vitun lelu. Helvetin kiva leikkiä hetki ja heittää menemään. Tai valehdella, uskotella, esittää, kunnes aikaa kuluu ja totuus paljastuu. Pelkkiä valheita, pelkkää paskaa. Miksi pitäisi uskoa enää mihinkään?

Rakennan suojamuurit, itseni suojaksi, sydämeni sirpaleiden ympärille.

Olen saanut tarpeekseni valheista. Tarpeekseni tyhjistä lupauksista. Mikään ei tunnu merkitsevän enää mitään kenellekään. En sovi tänne, olen muukalainen enkä löydä paikkaa.

Tulva

Ajatuksia, ajatuksia..mieleni tulvii yli, lauseita lauseiden perään, ajatuksia ajatuksien perään. Haluaisin olla jotain suurempaa. Haluaisin onnen, sellaisen kestävän, kunnollisen, rehellisen, aidon.. Elämä on kohdellut minua kaltoin. Kerta toisensa jälkeen nousen, kuin feeniks-lintu tuhkasta, rakennan kaiken raunioista uudeksi. Taivun, taivun, kerta kerran jälkeen. Aina uudestaan. Aina vain uudestaan.

Katkeilevia ajatuksia, virtaa solkenaan, kuohuu, mieleni pato ei yltä tarpeeksi korkealle. Sisälläni on jokin tarve, jokin hiton voimakas ja lämmin tarve. Kummallinen tunne. En sovi tähän maailmaan, sen asettamiin laitoihin, mutta ei se mitään. Olen sitten sopimatta. Erillinen, irtonainen, epäsopiva, joka paikassa. Välillä onnesta hihkuen, riemusta kiljuen, välillä synkistä aatoksista silmät päästäni itkien. Koko tunteiden kirjo, kaunis, tervetullut. Minun elämäni.

Jokainen jättää meihin jälkensä, yksi yhtä, toinen toista. Minussa ei taida olla tarttumapintaa, särmäni liian terävät hiottaviksi. Niin moni jättänyt minuun säröjä, repinyt, raastanut hajalle, potkinut maahan, tallonut, alistanut tahtoonsa.. Siivet revitty, mutta ei sekään mitään. Minä kestän, elämän raivon, vihan ja kaiken millä se minua heittelee ja piiskaa. Taivun mutten taitu. En ikinä taitu.

Kun pääsee yksin pimeään, yksin turvaan, voi romahtaa, itkeä, olla heikko ja hauras. Kun kukaan ei näe.

Rakastan elämää. Siitäkin huolimatta, että se tuntuu vihaavan minua. Rakastan pieniä, kauniita asioita. Rakastan suuria, kauniita asioita. Rakastan hetkiä, kun tuntuu syvästi joltain, oli se sitten surua, vihaa tai rakkautta. Ihan mitä vaan.

En halua koskaan menettää herkkyyttäni. En sitä kaunista mikä minussa vielä on jäljellä. En enää koskaan halua tuhota itseäni. En halua koskaan tuhota lastani, kaunista tytärtäni, elämäni kuu ja tähdet.

Sanat, ne tärkeät sanat...

Mainos..

..vielä tähän..

Harmin runoja

Alter egoni Ravenild aka Rave aka Raven

Deep dark ocean

Tänään mieli on vedellyt sellasta matalalentoa ettei aikoihin.. Koko päivän olen saanut taistella masennusta vastaan, etten uppoaisi sinne syvälle, mistä on niin helvetin hankala päästä ylös. Pidän kiinni rutiineista, tietyistä asioista mitkä auttaa jaksamaan tunninkin eteenpäin. Yritän nähdä joka hetkessä jotain kaunista ja/tai positiivista. Henkiset voimat ovat aika lopussa. Tarvitsisin jotain elvyttävää, jotain vahvistavaa, jotain...jotain...

Ulospääsyn?

Ehkä vain lepoa, sen verran että saisi ladattua loppuun kulutettuja voimia. Sekä henkisiä että fyysisiä. Pelottavinta on se, kun silmät aukaistaan. Kun ei kykene enää sulkemaan silmiään kaikelta ikävältä ja kurjalta, teeskentelemään (onnellista) elämää. Näissä syvissä synkissä vesissä on raskas kellua ja vielä raskaampi yrittää pysyä pinnalla. Harmaata, raskasta, tahmeaa suorastaan. Tekisi mieli vain nukkua pari päivää. Olla hiljaisuudessa jos niin tahtoo. Puhumatta mitään, ääneen ainakaan. Omien ajatusten keskellä.

Ajatella..ajatukset..olen kuullut lukuisia kertoja elämäni aikana, että minä ajattelen liikaa. Aivan liikaa. Ja se on tuntunut aina rassaavan ihmisiä ympärilläni. Niin moni on saanut minuun taottua ajatuksen, että minussa on vikaa. No onhan minussa, tietenkin, kukaan ei ole valmis, ei täydellinen. Mutta se, että ajattelen paljon, onko se vika? Olen luullut että se on vika, iso sellainen, vaan en usko enää niin. Se on osa minua, hyvin olennainen osa. En olisi minä jos en ajattelisi niin paljon. Jos joku ei pysy mukana, niin ei voi mitään. Mieleni ei vain kertakaikkiaan hiljene koskaan.

Olen ollut hiljainen lapsesta saakka. Mielessä kuohuu, mutta harvoin ja harvoille ihmisille jaan ajatuksiani. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä sulkeutuneemmaksi ajatuksieni kanssa olen käynyt. Ehkä juuri siksi, kun olen tarpeeksi monta kertaa saanut kuulla ajattelevani liikaa jakaessani mietteitäni. Olen kyllästynyt kuulemaan, että olen liian sitä, liian tätä ja liian vähän jotain muuta.. Epäkelpo, kerrassaan. Valuvikainen, sopimaton, persona non grata.

Käperryn itseeni, suojaan kilpeni taakse, piiloon maailmaa johon olen sopimaton. Ihan väärästä muotista. Välillä jaksan taistella vastaan, huutaa, että minullakin on oikeus paikkaan tässä todellisuudessa, kunnes tulee hetki..taistelu tuntuu turhalta ja väsyttää liikaa...

Ehkä huomenna on parempi päivä...

Kun elämä takkuaa..

Tänään on ollut päivä, kun kaikki on mennyt enemmän ja vähemmän mönkään. Jännä juttu, etten silti ole jaksanut masentua siitä enkä vajonnut epätoivoon totaalisesti. Lähinnä alkoi naurattaa, kuinka voikaan kaikki mennä vikaan samana päivänä. Joskus on vaan sellasia päiviä, kun kaikki takkuaa, ajatuksetkin.

Vihaan epäonnistumista. Suorastaan kammoan. Se saa minut aika usein menemään jääräpäisesti läpi harmaan kivenkin, vaikka jossain alitajunnassa tietäisin, että nyt olisi oikea hetki antaa periksi. Minulla on helvetin kovaääninen sisäinen opastaja, nk. intuitio. Aina en vaan halua kuunnella sitä, juurikin esimerkiksi epäonnistumisen pelossa tai mukavuudenhalussani. Uskomattoman paljon mieli tahtoo pehmentää ja valehdella, varsinkin niinä hetkinä kun totuus tekisi kipeämpää kuin helvetin liekit.

Paljon sitä alkaa myös uskoa toisten puheita, kun tarpeeksi kauan kuuntelee. Uskoa, että joku asia minussa olisi väärin tai vika, vaikka se on kiinteä ja tärkeä osa minua. En minä tälläistä elämää halunnut, en tälläistä mieltä, tälläistä minua. Mutta nämä kortit olen tähän peliin saanut ja näillä mennään. Seison silti kaiken jälkeen omilla jaloillani, tuulessa ja tuiskussakin. Taivun mutten taitu. Jotenkin helpottanut, kun olen osannut päästää irti siitä ajatuksesta, millaista elämän pitäisi olla jotta se olisi hyvää ja kelvollista. Toki minusta olisi mukavaa, jos voisin elää sellaista "normaalia" elämää, mutta minä en kertakaikkiaan sovi oikein mihinkään muottiin. Siksipä minun on pitänyt, ja pitää jatkossakin, tehdä elämästäni oman näköistä.

Olen itseni pahin vihollinen...

Ennen diagnoosiani (ja oikeastaan pitkään sen jälkeenkin) olen ryntäillyt sinne tänne aivan päättömästi, sotkenut elämääni ja tehnyt vääriä valintoja paljolti sen vuoksi, millainen hetki elämässäni on juuri sillä hetkellä ollut. Vasta nyt olen löytänyt tasapainoa elämääni, eikä vaakakuppi ole päässyt kallistumaan liikaa kumpaankaan suuntaan. Olen alkanut osata hallita mieltäni, sen verran kuin on tarpeen. Jos voisin, korjaisin monta asiaa elämässäni, mutta yritän hyväksyä sen, että mennyttä ei voi muuttaa eikä kannata oikeastaan katuakaan. Olen monelle velkaa ja moni on velkaa minulle. Niitä velkoja ei saa koskaan maksettua, mutta en halua jäädä niihin rypemään. Monelta olen pyytänyt anteeksi, antanut anteeksi, jopa niille joilta en koskaan tule anteeksipyyntöä kuulemaan. En halua kaikkea painolastia kantaa mukanani tällä kivikkoisella polulla (jota elämäksikin kutsutaan). Paljon on vielä jäljellä ja joskus tuntuu kuin luhistuisin taakkani alle, mutta silti vaan tarvon aina eteenpäin. En tiedä mistä minulle on siunaantunut tällaiset henkiset voimavarat, enkä aina jaksa uskoa että kestän. Kuitenkin, tässä ollaan, piikkinä muiden lihassa, aina vaan.

Minun pitää mennä kauas, ennen kuin pystyn antamaan anteeksi. Mitä suurempi asia, mitä suurempi vääryys, sitä kauemmas minun on mentävä, ennen kuin anteeksianto on mahdollinen, ennen kuin olen sen verran korjaantunut että pystyn siihen. Jokainen on täällä loppuviimein yksin. Yksin on taakkansa kannettava, yksin on itsensä korjattava, yksin vastuunsa kannettava. Toki arvostan ja olen kiitollinen ihmisistä ympärilläni, niistä jotka ovat luonani silloin kun hetki on synkin (ja tietenkin minä haluan myös olla tukena ja tarpeen), mutta en sysää taakkaani kenenkään toisen niskoille. Seison omilla jaloillani..

Myrsky

Se nousee joka viikonloppu uudestaan, joka kerta suurempana ja tuhoavampana. Myrsky, raivokas, täynnä vihaa ja katkeria tunteita. Jälkeensä se jättää tuhotun maan, kuivuneet kyyneleet poskille ja kivun sisälle. Ei pysty korjaamaan mitään, ei uudelleenrakentamaan raunioita. Tuhottu maa, poltettu ja kertakaikkisen loppuunkaluttu.

"Naamiot on meitä varten joilla on sellaiset arvet joiden kertomaa ei tahdo kuuluttaa..."

Kipu opettaa, ehkä paremmin kuin mikään muu. Olen edelleen vereslihalla, kärsin joka päivä niistä muistoista, jotka olivat viedä minut pohjalle viimeistä kertaa. En jaksa enää, en jaksa kärsiä yhtään enempää. Joitain asioita ei vain voi antaa anteeksi, joitain asioita ei voi unohtaa. Jotkut arvet ovat ikuisia, vaikka kipu laimenee ja haalistuu ajan kanssa.

Ei kannata leikkii aivan kaikilla

jotkut ei anna pätkääkään siimaa

Paljon voit saada mut kaikkee et kuitenkaan

kun koiran lailla seuraat sun kiimaa

Väsyneitä sanoja, väsyneitä ajatuksia.. Pidän itseni koossa joka päivä, löydän taas sellaisia henkisiä voimavaroja joita en muistanut olevankaan. Jos ei muuta niin tyttäreni, rakkaan peikonpoikaseni, takia. Onneksi minulla on monta asiaa, joista nauttia ja iloita. Synkeistä teksteistäni huolimatta iso osa elämääni on hyvin, nämä viikonloput ovat käyneet vaan turhan raskaiksi..

Minussa on paljon vihaa, joka on jäänyt tuntematta, joka nyt on murtanut hyökyaallon lailla padot kuohuen ja vyöryen yli äyräiden. Olen tajunnut monta asiaa ja sätin itseäni, kuinka olenkaan voinut olla niin typerä ja sokea ja naiivi.. Minä olen sitä tyyppiä, jonka on vaikea myöntää epäonnistuneensa jossain ja se vaikuttaa elämääni välillä negatiivisesti (itse asiassa aika monessakin kohtaa). Kuinkahan monta opetusta tällä elämällä onkaan vielä tarjottavana....

Ähh...olen ihan lukossa..niin paljon sanottavaa, niin monta ajatusta, mutta mitään en saa ulos...

Aallokkoa

Elämä tuntuu tällä hetkellä kummalliselta. Välillä on kuin katselisin itseäni ja elämääni jostain ulkopuolelta. Tunteet hyppii sinne tänne, yhden päivänkin aikana saatan käydä pohjalla ja kiljua riemusta. Töissä ollessa olen jotenkin henkisesti voimakas, nautin siitä mitä teen (vaikka kaikki asiakkaat eivät olekaan mukavia/helppoja/edes siedettäviä). Olen onnellinen ja hyvällä tuulella pitkin päivää. Kotona alkaa usein ahdistaa. Tuntuu, kuin seinät kaatuisivat päälle. Tilanne henkkoht elämässäni on vaikea, enkä jaksaisi olla kotona yhtään. Olen päässyt itseni kanssa tasapainoon ja voin hyvin. Se ei tosin kelpaa kaikille. Nyt minusta ollaan huolissaan, mielenterveydestäni, kun voin paremmin kuin vuosiin. Nyt, kun koen olevani tasapainossa ja moni asia on loksahtanut kohdalleen. Kuinkas silloin, kun voin huonosti, olin pohjalla tai hypomanian kourissa? Silloin, kun teki mieli vetää ranteet auki? Silloin, kun en jaksanut viikkokausiin tehdä mitään ja halusin vain nukkua? Silloin, kun kolme viikkoa menin vähillä yöunilla ja tein kaikkea liikaa? Ei silloin, ei..mutta nyt, kun kaikki on vihdoin kunnossa (en tiedä kuinka pitkään, mutta toivon että tämä jatkuu). Loukkaannuin ja melkein raivostuin. Vähän liikaa ja vähän liian myöhään.

Mieli meinaa välillä painua turhan matalalle, mutta edelleen olen saanut ajoissa käännettyä suuntaa ja olon tasapainoon. Sen tosin tajusin tuossa männäviikolla, kun olen tässä ahkerasti nyt käyny salilla, että mulla on ongelma syömisen kanssa. Todennäköisesti jäänne viime keväältä/kesältä. En pysty syömään edelleenkään kuin maksimissaan kaksi kertaa päivässä. Haittana se tajusin, kun salilla tuntui lihaksista loppuvan polttoaine totaalisesti kesken. Paha olo tulee monista ruuista, eikä vaan tee mieli syödä aina silloinkaan kun on nälkä, tai ei pysty syömään vaikka mieli tekis. En kuitenkaan ole kuihtunut, enkä anorektikko (pelko pois), aineenvaihdunta taitaa käydä niin hitaalla ettei paino putoa näillä syömisillä. Tykkään kuitenkin hyvästä ruuasta <3

Viime vuonna jäi paljon vihaa purkamatta. Jätin omat tunteeni pitkälti sivuun ja keskityin siihen, että kaikki olisi kuten ennenkin. Pelkäsin jäädä yksin, pelkäsin muutosta, pelkäsin elämäni romuttuvan täysin (mikä siis tapahtuikin, vaikka luulin että kaikki voisi palata ennalleen). Nyt kaikki kokematta jääneet tunteet ja ajatukset ovat ryöpsähtäneet valloilleen. Sisälläni on niin paljon vihaa, niin paljon kipua ja kasa särjettyjä haaveita, etten tiedä mihin elämäni suunnan kääntäisin. Onneksi on paljon asioita, jotka tekevät onnelliseksi, en kokonaan jää vihani jalkoihin, enkä vajoa masennuksen suohon.

Toisaalta viha on myös puhdistava tunne. Ei jää mitään jäljelle sen liekkien jälkeen, ei mitään roskaa, kaunaa, turhaa taakkaa. Kuinka ihminen voikaan valehdella itselleen, niin pitkään, niin autuaasti kuvitella että kaikki voisi olla taas hyvin, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Sulkea se viha ja rikkinäisyys jonnekin syvälle lukkojen taa. Sitä en ilmeisesti ollut menneestä oppinut, että kaikki padotut tunteet jossain vaiheessa purkautuvat kuin hyökyaalto. Jospa seuraavan kerran muistaisin paremmin...

Elämässäni on paljon korjattavaa. Paljon uusiksi rakennettavaa. Sydän karrella, unelmien kivilinnat raunioina, koko ajatus ihanteellisesta elämästä palasina. Kerään palasiani lattialta, siipieni riekaleita sydämeni savuavista jäänteistä. Toivon etten pistäisi enää itseäni piiloon maailmalta, piiloon itseltäni. Vaatinee paljon, että pystyisin taas luottamaan erinäisiin asioihin, ihmisiin. Onneksi jaksan jo nykyään katsella elämää vähän positiivisemmin.

Onneksi maailmassa on vielä paljon kaunista <3