Aallon harjalla

Jotta ei menisi liiaksi synkistelyksi yms, tällä kertaa positiivisempi postaus. Tänään on ollut hurjan hieno päivä! Olen osannut tarttua jokaiseen pieneenkin hetkeen ja ajatella juuri sillä hetkellä kuinka onnellinen olen, kun elämässäni on tälläinenkin juttu. Töissä istuin pitkän tovin sairaan vasikan vieressä vahtimassa tiputusta, rapsuttelin sitä korvista ja olin täysillä siinä hetkessä. Hiljaa vasikan rinnalla, tuntien sen lämmön ja ihastellen sen kauniita silmiä ja vielä pientä olemusta. Toinen pieni makasi siinä ihan rauhassa ja tärisi välillä, ei kuitenkaan yrittänyt nousta ylös eikä rimpuilla. Nesteytys saatiin hoidettua ja todennäköisesti lehmävauva selviää ihan hyvin. Sain myös sylitellä koiranpentua pitkän tovin ja silitellä sen untuvaista turkkia. Siihenkin hetkeen osasin pysähtyä ja nauttia pennun olemassaolosta täysillä.

Olen todella visuaalinen ihminen ja saatan alkaa kyynelehtiä pelkästään siksi, jos näen jotain todella kaunista ja sisintäni koskettavaa. Kuten tänään pienen vasikan silmät ja myöhemmin tyttäreni nauravaiset kasvot. Hieman jännittää tuleva lauantai ja apassionata. Hevoset kaikessa kauneudessaan saavat minut usein pakahtumaan, kyyneliin. Ja kyllä, vain siksi, että ne ovat niin äärettömän kauniita eläimiä, sulavine liikkeineen ja jaloine piirteineen. Ensimmäistä kertaa, kun reissasin Kilpisjärvelle, olin myös kyynelsilmin. Niin vaikuttunut olin maisemista ja siitä kaikesta mikä silmieni edessä avautui.

Näköaisti taitaa olla minulle se tärkein, aisti mitä ilman olisi vaikeinta elää. Niin vahvasti koen maailmaa silmieni kautta. Olen ehkä vähän pöhkö ja hupsu, liiankin emotionaalinen tyyppi, mutta minkäs teet. En kyllä haluaisi olla kukaan muukaan. Itken herkästi, raivoan herkästi, rakastan lujasti. Tunnen vahvasti.

Koen onnellisuutta, kun näperrän jotain. Oli se sitten piirustus, kirjoittaminen tai melkein mitä tahansa käsillä tekemistä. Jos juutun tekemättömyyteen, passivoidun, muutun katkeraksi ja masentuneeksi (tai vaihtoehtoisesti mikään ei tunnu miltään). Juuri sain korjattua yhden riimun, vaihdoin rikkinäisen lukon ehjään, ja voi pojat kun tuli taas hyvä mieli (jos nyt tänään voi enää paremmaksi tulla). Tykkään siitä, kun näen kätteni jäljen, kun saan korjattua jotain rikkinäistä ehjäksi ja käyttökelpoiseksi, kun saan jostain fiksattua oman näköistä ja niin edelleen.

Koin tänään myös (taas) yhden valaistumisen (niitä on riittänyt viime kevään jälkeen paljon). Siitä nyt ei ehkä sen enempää, mutta sanotaan, että tuli helvetin hieno fiilis siitäkin :)

Ainoa varjo tässä päivässä on ollut se, kun olen miettinyt onko tämä fiilis nyt sitä, että minulla lähtee kohta mopo käsistä, että aivokemiani saa minut luulemaan kaikkea liiankin hyväksi. Noh, osaan ehkä hallita nyt tätäkin puolta paremmin, kun olen saanut masennuksenkin hallintaan. En anna sen nyt synkentää itseäni. Nautin tästä olosta nyt, huomenna voikin olla taas sellainen päivä, että mikään ei tunnu onnistuvan. Toivon toki, että tämä fiilis kantaa vähän pidemmälle <3

Raskaat veet

Koko päivä on mennyt tänään asioista puhumiseen. Olen saanut puhuttua mieltäni painavia asioita ja ollaan seilattu myrskyistä tyveneen ja takaisin. Tilanne seisoo, en tiedä missä mennään enkä tiedä mitä seuraa. Tuntuu kuin velloisin raskaassa vedessä, seisovassa, raskaassa vedessä. Tahtoisin olla yksin juuri nyt. Toisina hetkinä tuntuu, kuin seuraisin sivusta jotain kummallista näytelmää. Niin petollista tuudittautua omaan näkemykseensä asioista, valehdella itselleen, että kaikki korjaantuu ja muuttuu paremmaksi. Mutta mikä on se raja, minkä ylitse ei tarvitse enää odottaa? Missä vaiheessa voi sanoa tehneensä kaikkensa? Olisi helpompaa jos joku sanoisi minulle mitä pitää tehdä, että nyt on se hetki kun olen tehnyt tarpeeksi, odottanut tarpeeksi, ollut tarpeeksi kärsivällinen.  Yritän hakea neuvoa sieltä sun täältä, jotain kokemuspohjaa toisilta, jotta saisin varmistuksen omille ajatuksilleni. Ehkä en uskalla luottaa itseeni tarpeeksi. Ehkä en uskalla elää tarpeeksi?

Olen tässä pohdiskellut taas tätä sairauttani. Miettinyt, kuinka paljon se vaikuttaa kaikkeen. Olen ollut ilman lääkitystä nyt melkein kahdeksan kuukautta ja voinut elokuun jälkeen paremmin kuin vuosiin. Tuntuu, että näen nyt asiat selkeämmin kuin aikoihin, en enää valehtele itselleni. Onko se lääkkeiden syönti vain velaksi otettua mielenterveyttä? Who knows... Itse uskon omien ajatusten voimaan, kuinka omalla ajattelulla, omalla asenteella, voi korjata ja tasapainottaa mieltä. Monta vuotta se vei ja vaati elämäni raskaimman ja kipeimmän kokemuksen, mutta nyt koen olevani tasapainossa itseni kanssa. En ehkä vielä koko maailman kanssa, mutta ainakin itseni kanssa. Ja ehkä juuri siksi olen tässä tilanteessa juuri nyt. Tekemässä pesäeroa moneen asiaan elämässäni.

Pelkään joitakin asioita, mm. erästä ihmistä, josta en valitettavasti pääse eroon. Pelkään, että hän aiheuttaa vielä monenmonta harmia elämääni, ihan vain kiusallaan, kontrolloidakseen minua vieläkin. Esimakua tästä olen jo saanut ja nyt pelkään, että hän voi vielä tuhota elämäni totaalisesti. Tämän ihmisen toiminta viime aikoina on ollut suorastaan kiusantekoa ja olen aivan voimaton hänen edessään. Mitä hittoa siinä voi tehdä, kun joku on niin taitava manipuloimaan muita ihmisiä. Voi perkele..

Nyt himmeni ajatus täysin, loppuun vielä biisi

Kun on liikaa aikaa...

..ajatella kaikkea. Tuntuu, etten jaksa enää ajatella, että pää räjähtää ihan justiinsa kaikesta mitä mielessä liikkuu. Johonkin suuntaan tahtoisin tätä purkaa, mutta en tiedä miten ja mihin. Tai yksi asia, yksi valinta, suuri askel on mielessä, kun vain löytäisin tarpeeksi rohkeutta. Sen tiedän, että tällaisena tilanne ei voi jatkua. Tuntuu kuin minua vedettäisi jaloista aaltoihin, syvälle pohjalle. En pääse virran mukana eteenpäin, sinne missä voisin korjata itseni ehjemmäksi. Nyt vain tarvitsisin tarpeeksi rohkeutta. Pelkään..

Pelko on voimakas tunne. Se estää meitä menemästä eteenpäin, tekemästä asioita joiden tiedämme olevan oikeita (tai ainakin melko varmasti oikeita). Olin ennen rohkeampi ja uskalsin tarttua hetkeen. En nyt osaa sanoa saavutinko sillä varsinaisesti mitään, mutta enpä jäänyt roikkumaan ikäviin tilanteisiin pitkäksi aikaa. Toisin on nyt. Ehkä minulla on vaan niin paljon menetettävää, etten uskalla tehdä niin kuin sydän sanoo, heittäytyä virran mukana kuohuviin koskiin.

Syvällä sisällä, minussakin, on arka ja pelokas hyvin pieni tyttö. Tyttö joka tarvitsisi turvallista syliä toisinaan. Yleensä vain sysään sen syrjään ja olen se graniittikallio mitä minulta odotetaan. Vahva ja jykevä, suorastaan horjumaton. En kyllä tiedä osaisinko enää luottaakaan niin, että päästäisin itseni sortumaan toisen nähden. Turvallisempaa olla piilossa suojamuuriensa takana kuin antaa niiden sortua edes hetkeksi.

(Mikähän lie apulanta-kausi mulla on...)

Ravistettava ennen käyttöä

Yleensä ihmisille tulee minusta mitä kummallisimpia mielikuvia. Esimerkiksi ujouteni on tulkittu hyvin hyvin moneen kertaan ylpeydeksi ja ylimielisyydeksi. Nykyään en enää jaksa murehtia toisten ihmisten mielipiteistä, kaikki kun ei voi tykätä kaikista, en minäkään tykkää. Joskus teininä asia oli haasteellisempi. Janosin hyväksyntää ja miellyttämiseni meni usein ihan överiksi. Ja janosin rakkautta. Voi kuinka janosinkaan. Ja valheellisesti uskoin rakkaudeksi asioita, joita jälkeenpäin kaduin.Valehtelin itsellenikin. Minua oli surullisen helppo käyttää hyväksi tavalla jos toisellakin.
Olen edelleen keskeneräinen, vähän viallinenkin. Minuun on valmistusvaiheessa päässyt virhe, mutta olen pikkuhiljaa oppinut elämään sen kanssa. Ikä tuo varmuutta ja olen ihan tyytyväinen keskeneräiseen ja vialliseen minääni. Opiskelen elämää koko ajan enkä koskaan tule valmiiksi. Teen virheitä, mutta osaan jo myöntää sen. Yksi vaikeimmista ja tärkeimmistä asioista,mitä olen joutunut oppimaan, on peiliin katsominen ja nöyrtyminen silloin kun siihen on aihetta.

Yritän elää omien arvojeni mukaisesti. Arvostan suoraselkäisyyttä ja rehellisyyttä, siksi valehteleminen saa oloni tukalaksi, enkä osaa olla itseni kanssa. Haluaisin osata puhua paremmin ja suoremmin, varsinkin asiat jotka mättävät. Silti en halua olla mikään rääväsuu. loukata tahallisesti. Aikamoista tasapainoilua. Vähän sitä ja vähän tuota, ripaus tätä ja nokare jotain ihan muuta....

Jostain syystä viime päivinä ajatukseni on laukannut taas kuin villihevoslauma. Siksi kai tekstiäkin on syntynyt ennätysvauhtia (toinen postaus jo tänään!). Olen huomannut tämän blogin kirjoittamisen puhdistavan vaikutuksen. Kun asiat saa mahdollisimman pian kirjoitettua, mieli tuntuu gramman kevyemmältä. Aamuinen vitutus laantui kestettäviksi raivon aalloiksi kirjoittamisen jälkeen.

Hieman katkonaisia ajatuksia nyt.. anteeksi heille jotka jostain syystä eksyvät lukemaan. Jossain asioissa itsetuntoni on edelleen alhainen. Kuten jossain aiemmassa tekstissäni kirjoitin, minun on hyvin vaikea uskoa, että joku voisi rakastaa minua tällaisena, kaikkine ohjelmointivirheineni. Olen hankala ja häilyväinen, muuttunut ehkä jopa kyyniseksi. Minulla on omat tapani ja (toisinaan) kummalliset ajatukseni, sekä muutama neuroosi (?), joka kiristää sivullisten hermoja toisinaan. Äitiä ei kyllä lasketa, äidin rakkaus on aina ehdotonta (ja oman lapsen).
En silti ole enää se muutamien vuosien takainen surkealla itsetunnolla varustettu olento, joka pyyteli anteeksi olemassaoloaan vähän väliä. Thank god..

Yksi asia, minkä opin tuossa männävuonna, omalla asenteella on ihan helvetisti väliä. Asiassa kuin asiassa.

Feeling f*cking fine

Ensin piti kirjoittaa jostain ihan muusta. Juuri ennen unen tuloa oli hienoja ajatuksia, mutta nyt en enää edes muista mitä funtsin. Nyt suorastaan vituttaa. Ihminen, josta en tule valitettavasti koskaan pääsemään eroon, tekee elämästäni vähän väliä ihan helvetin hankalaa. Voi luoja mitä antaisinkaan, jos ei tarvitsisi enää koskaan keskustella hänen kanssaan mistään, yrittää saada asioita sujumaan. Voi miksi, miksi helvetissä olen tehnyt joskus virheen ja päästänyt hänet elämääni. Aina, tavalla tai toisella, tämä henkilö saa potkittua mua päähän henkisellä tasolla.

Vitut..en anna itseni nyt romahtaa tähän. Pää pystyyn ja niin edelleen..

Olen ollut viime kesästä asti ilman lääkkeitä ja tähän asti on mennyt hyvin. Ei helposti, mutta hyvin. Masennus on ollut aina minulle se kompastuskivi. Vajoan siihen niin helposti enkä osaa nousta sieltä omin avuin. Loppukesästä, kun olin selvinnyt kriisistä hengissä ja pystypäin, päätin että nyt loppu. Syksyn ja talven aikana tässä on ollut monta kertaa, kun masennukseen vajoaminen on ollut lähellä. Joka kerta olen saanut tehdä kyllä paljon töitä (ajatustyötä), mutta kertaakaan en ole masentunut. Olen voittanut itseni lukuisia kertoja ja tunnen itseni vahvemmaksi nyt. Olen oppinut tunnistamaan tarpeeksi ajoissa merkit, jotka ennen ovat johtaneet pitkään masennusjaksoon ja pelkästään ajattelemalla päässyt näistä yli. En haluaisi syödä enää lääkkeitä, koska tunnen itseni jollain tavalla turraksi lääkityksen alaisena. Kulunut vuosi on ollut raskas ja viimeiset puoli vuotta sellaista kokeilua, kuinka selviän ilman lääkkeitä (melkein viisi vuotta söin putkeen sitä sun tätä).

Viime vuonna koin neljän kuukauden helvetin. Minuun ei ole koskaan sattunut yhtä paljon (psyykkistä kipua), eikä minulle ole koskaan tehty yhtä pahoin. Kärsin henkisesti ja fyysisesti enemmän kuin koskaan aiemmin. Silti, kun siitä nousin, en muista koska olisin viimeksi voinut yhtä hyvin näin pitkän aikaa yhtä mittaa. Selvisin jopa tuosta pahimmasta ajasta (lokakuu-tammikuu), perusfiiliksenä onnellisuus. Voin hyvin, oikeasti! Mikä voisi olla hienompaa.

Losing My Insanity (?)

Olen edelleen kivikkoisella tiellä etsimässä itseäni. Minulle itsellenikään ei ole aina selvää kuka olen ja millainen olen. Tässä vuosien varrella olen kerännyt minuuteni palasia, yhden sieltä, toisen täältä. Jokainen kohtaamani ihminen on muokannut minua jollain tavalla, enemmän tai vähemmän. Ja tajusin hiljattain, että jokainen huono parisuhde on pistänyt minuuteni hukkaan. Missä minulla on tilaa olla minä? Jotenkin on sellainen tunne, ettei mulla ole tilaa hengittää, tilaa olla oma itseni. Onko se vaan kaikkien parisuhteiden ominaisuus, työntää itseään pois jotta voi olla toiselle jotain? Kun otan aikaa itselleni, teen niitä juttuja, mitkä saavat minut tuntemaan itseni hyväksi, eläväksi, Minuksi, niin väistämättä loukkaan toista ja siitä seuraa vähintään mykkäkoulua. Kun paneudun johonkin, kuten esimerkiksi piirtämään tai lukemaan hyvää kirjaa, niin uppoan siihen syvälle, enkä mielelläni lopeta kovinkaan pian kesken. Alkaa myös ärsyttää helvetisti jos joku häiritsee, keskeyttää vähän väliä. Ja loppujen lopuksi koen aina huonoa omatuntoa jos otan aikaa itselleni ja teen mitä huvittaa.

Tunnen olevani parisuhteissa kuin norsu posliinikaupassa. Yritän tasapainotella ja olla särkemättä mitään, kunnes loppuviimein rysähdän turvalleni sirpaleisiin. Tuntuu, etten vaan osaa..en osaa parisuhteita, niiden ihmeellisiä pelejä, antaa tarpeeksi toiselle ja itselle (ja lapselle tietenkin, unohtamatta ystäviä ja kavereita..huoh). Tähän asti se on ollut aina minä, joka jää viimeiseksi. Saan itseltäni ne jämät mitä kaikesta ajasta jää. Lopputuloksena on ollut passivoitunut minä. Passivoitunut, masentunut ja saamaton minä. En jaksa sitä enää. Vuosikaudet olen unohtunut jonnekin parisuhteen varjoon, kadottanut lopulta luovuuteni ja innostukseni tehdä yhtään mitään.

Viime vuotinen parisuhdekriisi sai mut jotenkin heräämään. Ensin yhdellä tavalla ja loppujen lopuksi toisella. Tuntui kuin silmiltä olis pudonnu harmaa verho ja pikkuhiljaa olen alkanut löytää itseäni uudelleen. Olen totaalisen kyllästynyt myötäilemään, antamaan anteeksi kerta toisensa jälkeen ja varsinkin odottamaan, että asiat jotenkin kummallisesti muuttuisivat parempaan. Olen yrittänyt parhaani, antanut sen mitä pystyn ja jos ei se riitä niin sitten ei.

Jännä on ollut huomata, että siinä vaiheessa kun en jaksa enää myötäillä ja mielistellä, moni ihminen on suuttunut mulle. Ja huomasin senkin, ettei se ole jaksanut enää vaivata paskan vertaa. En kaipaa enää elämääni ihmisiä, jotka vetävät minua alas, polkevat sinne ojan pohjalle. Haluan elää, juuri niinkuin haluan.

Käsitykseni rakkaudesta on muuttunut. Tunnen itseni jotenkin typeräksi ja naiiviksi, koska ennen minulla oli jotenkin puhdas ja kaunis kuva rakkaudesta. Että se voittaa kaikki esteet, että rakkaus riittää, mitään muuta ei tarvita. Nyt...en jaksa enää uskoa. Niin suuret pilarit kaatuivat, haaveet romahtivat kasaan, ettei niitä enää pystyyn saa. Oikeastaan kadehdin niitä, jotka uskovat rakkauteen sokeasti, avioliittoon, uskollisuuteen ja kaikkeen kauniiseen. Itse kun ei vaan enää jaksa. Nyt keskityn lähinnä siihen, että bipo pysyy hallinnassa ja voin hyvin. Ja siihen, että tyttäreni voi hyvin. Parisuhteelle olen antanut kaikkeni, en tiedä mitä enempää voisin enää tehdä.

Minun on vaikea uskoa, että joku voisi rakastaa minua juuri tällaisena.

Elämäni hevoset

Olen blogikirjoituksissani keskittynyt vähän siihen, tähän ja tuohon. Nyt tuli tarve tehdä postaus elämäni hevosista, ystävistä, terapeuteista elämäni varrella. Edelleen tärkeistä. Kuvia ei valitettavasti ole koneellani kuin viimeisestä, mutta aloitetaanpa alusta...

Elämässäni on ollut hevosia niin kauan kuin muistan, pikkuserkuillani oli talli täynnä hevosia, joita pienenä tyttönä ihailin ja rakastin niinkuin vain pieni hevostyttö vain osaa. Huippua oli joskus päästä suuren suomenhevosen selkään tai kyytiin kärryille. Muistiin on jäänyt pari kertaa jostain varhaislapsuudesta, toinen kerta ratsailla, suuri rautias suomenhevostamma ja toinen kerta pitkällä kärrylenkillä metsien keskellä serkkujen kera. Haaveilin aina ratsastustunneille pääsystä, mutta pitkään siihen ei ollut mahdollisuutta. Onneksi oli pikkuserkkujen talli ja ravihevoset, suurin osa lapsuuteni parhaista muistoista liittyy heidän kotiinsa.
Nyt hyppy eteenpäin, muutto Keski-Suomeen ja ensimmäinen kerta oikealla ratsastuskoululla. Alusta asti minut tyrkättiin suurien hevosten selkään, en koko elämässäni ole ollut mikään poniratsastaja. Ensimmäinen hevosrakkauteni oli suurikokoinen punaruunikko puoliveritamma Afrodite II. Se oli laiska ja raskas tuntihevonen, enkä pienenä tyttönä saanut sitä liikkumaan koskaan tunneilla nätisti, mutta rakastin sitä silti. Ensimmäiset harjoituskilpailuni menin tietysti "Ditellä", samoin seuraavat ja tunneille toivoin sitä lähes joka kerta.
Ihailin myös oripuolen hienoja hevosia, arabioreja Ibn Maysoun ja Zodiac, sekä isoa Herestä ja hänen poikaansa "Iisakkia". Säästääkseni hieman itseäni, hyppään taas vähän eteenpäin, aikaan kun aloimme hoitaa Herestä ystäväni kanssa. Herrasmiesori oli ensimmäinen hoitohevoseni ja parhaan ystävän kanssa sitä oli mukava hoitaa. Jossain kohtaa ystäväni jäi hoitamaan Herestä yksin ja minä siirryin eteenpäin, ja tästä pääsemme seuraavaan osioon..
Kohtasin Elämäni Hevosen, monen sattuman kautta, eräällä yksityisellä tallilla, jossa ei aloittaessani ollut kuin yksi hevonen ja shetlanninponi. The Hevonen ei edes alkuun ollut vielä paikassa, saapui syksyllä, mutta kun Hän saapui, tiesin että tässä se on. Varmaan jotain samantapaista, kun rakkaustarinoissa (mies kohtaa naisen/nainen kohtaa miehen ja he tietävät toisen olevan Se Oikea). Kyseessä oli suomenhevostamma, raviuraakin 80-luvulla tehnyt ja sittemmin varsoja tehnyt M.J.Minttu. Se oli hevonen, jonka kanssa pystyin mihin tahansa, hevonen jonka vahvaa kaulaa vasten tuli itkettyä monet itkut ja jonka selässä tunsin lentäväni, olevani todella elossa. Tuo hieno vanha tamma opetti minulle paljon enemmän kuin mikään muu siihen astisessa hevoselämässäni. Aiemmin minulla oli huono tasapaino, kunnes Mintulla aloin ratsastaa paljon ilman satulaa ja huomaamatta tasapaino kehittyi todella paljon. Hyppäsin, maastoilin, opettelin lännenratsastusta, tein neljän tunnin reissun ilman satulaa, opettelin länkivaljastuksen, ajoin reellä ja kärryillä, hyppäsin ilman satulaa ja naisten istunnassa, kokeilin laukkaistuntaa ja monenmonta muuta asiaa. En tiedä miten olisin selvinnyt sen ajan ilman Minttua, suurisydämistä tammaa ja hänen kotitallinsa väkeä. Valitettavasti jokaisella rakkaustarinalla on päätös ja niin oli tälläkin..

Mintun jälkeen elämääni on mahtunut monta hevosta, sieltä täältä, kaikenlaisia, mutta yksikään ei herättänyt minussa sen kummempia tunteita. Kunnes.... Vuonna 2005, asuessani jälleen Keski-Suomessa, puolivitsillä heitin kaverille (jonka hevosta kävin ratsastamassa, asuivat melkein naapurissa), että olispa kiva saada kesäksi hevonen ylläpitoon, voitais ratsastaa yhdessä. No, ei mennyt kauaa, kun kaverini kertoi jostain lämppäristä, jonka voisi saada ylläpitoon kesäksi. Alkuun en ollu yhtään innostunut. Lämppäri..ei ikinä. Olinhan vannoutunut suomenhevosihminen. Kävin kuitenkin katsomassa sukupostissa ruunan kuvan ja mietin, että voishan sitä käydä katsomassa.. Ja ruuna sitten lähti mukaani katsomisreissulla, typerää, myönnän kyllä. Ruunan selässä oli käyty vissiin pari kertaa, siinä kaikki. Mutta niin vaan huhtikuussa -05 kaverini tallissa asusti hänen suokkiruunansa lisäksi Mozart, tuttujen kesken Mosse.
Alku oli takkuilevaa, en ollut aiemmin moista hevosta kohdannut. Niin äärettömän herkkä ja välillä liiankin fiksu.Meni hetki ennen kuin saatiin edes satula, kohtuullisen jännittävää oli ekat kerrat hypätä selkään ilman satulaa, kun alla oli silakkamallinen lv, joka teki äkkikäännöksiä ja oli herkkä jokaiselle kosketukselle kyljissään. Olin ihan ulalla, pois omalta alueeltani. Silti ruunassa oli jotain mistä pidin äärettömästi.
Alkuvuodesta -07, tyttäreni ollessa vajaan vuoden ikäinen, muutin taas Etelä-Suomeen ja muuton myötä Mossesta tuli ihan oma hevoseni ja hän muutti kanssani tänne Asikkalaan. Monella tallilla ollaan asuttu ja vietetty aikaa, nyt viimeiset pari vuotta rakas ruunani on viihtynyt Vesivehmaalla pihatossa. Huhtikuussa tulee täyteen kahdeksan vuotta (!!!) yhteiseloa, enkä voisi enää kuvitellakaan elämääni ilman tuota persoonallista ja hankalaakin hevosta. Mosse on opettanut minulle paljon hevosista, varsinkin herkistä ja säpäköistä hevosista. Ruunani on minulle enemmän kuin harrastus, hän on terapeuttini, ystäväni ja tukeni. Aina pilke silmäkulmassa, tuon äijän kanssa täytyy olla huumoria, muuten ei mistään tule mitään.

Kerta kaikkiaan, Elämäni Hevonen, Mintun jälkeen se, joka sai rakkauden palaamaan.

tyttö ja sen hevonen

Kun yössä yksin vaeltaa, 

voi kaltaisensa kohdata 

ja hetken tie 

on kevyt kaksin kulkea..