Tänään on tullut revittyä auki vanhoja haavoja, osittain jo arpeutumaan aikaa sitten ehtineitä. Ilokseni olen huomannut, etteivät ne haavat vuoda enää vaikka arvet repiikin rikki. Toki tuntuvat kipeiltä, aroilta, muttei sietämättömiltä. Tajusin myös vähätteleväni monia tapahtuneita asioita, tiedä sitten onko aiheellista vai ei. Tajusin myös kaiken elämäni varrella tapahtuneen jälkeen olevani silti suhteellisen tervejärkinen ihminen, yhteiskuntakelpoinen (?) kansalainen, vaikka voisin olla hyvin paljon pahemmin rikki, sekaisin, pohjalla. Kai se on joku tietynlainen taistelutahto, halu nousta aina uudestaan jaloilleen, kävi mitä kävi. Moniin muihin verrattuna elämäni on kyllä ollut jopa luvattoman helppoa, mukavaa, eikä minulla olisi mitään oikeutta nillittää mistään. Silti minun kipuni ovat minun kipujani, koskevat minuun ihan yhtä paljon vaikka joku toinen olisi kokenut jotain paljon pahempaa.
Nykyään osaan tarkastella elämäni tapahtumia hyvin ulkopuolisen silmin. En anna niiden asioiden enää satuttaa minua kyyneliin asti. Minusta on tullut hyvin vahva, kestävä. Taivun, en taitu. Sanat, jotka ovat nyt ikuistettu selkänahkaani pysyvästi. Siinä ne ovat, muistuttamassa joka päivä, pahimpinakin hetkinä, etten ikinä taitu, en kaadu kokonaan. Valitettavasti minusta on myös vuosien varrella tullut aina vaan taitavampi piilottamaan itseäni, varsinkin tunteitani, muilta. Nyt kun en enää haluaisi piilotella mitään, siitä onkin hyvin vaikea päästä eroon. Toisinaan mietin jopa, olenko muuttunut ihan täysin tunteettomaksi. En ole, mutta siltä välillä tuntuu. Kun itkettää, mutta itku ei tule. Kun haluaisi näyttää paremmin kuinka paljon rakastaa, mutta ei vaan osaa.
Viimeksi itkin sairaalassa. Yksin. Kun oli pitkän päivän ollut heittopussina, odottanut, toivonut kotiinpääsyä, pelännyt pahinta ja lopulta päätynyt sairaalan kirurgiselle osastolle yöksi. Niin kauan sain itkun nieltyä, kun hoitaja oli paikalla. Kun jäin yksin huoneeseen, pato aukesi eikä itkulle meinannut tulla loppua. Ja juuri sillä hetkellä olisin toivonut olevani rakkaani seurassa, en yksin. Ja silloin kun olen rakkaani seurassa, kyyneleet eivät tule vaikka sisimmässä tuntuisikin kipeä.
Minulla on paljon opeteltavaa, uudelleenohjelmoitavaa. Haluan oppia pois tästä, piilottelusta, "tunteettomuudesta". Enhän kuitenkaan ole tunteeton, missään määrin, päinvastoin. Ne tunteet jäävät vain turhan usein pinnan alle, piiloon, vaikka kuinka haluaisin toisin.
Kaikki haavojen availutkaan eivät saa onnellisuuttani sammumaan, ei edes laantumaan. Joka aamu kun herään ja näen rakkaani kasvot, minun on pakko hymyillä. Rakastan niin paljon, olen niin onnellinen.
En ole pitkään aikaan kirjoitellut mitään, monestakin syystä. Lähinnä siksi, että kulunut kesä on ollut monella tapaa vauhdikas, täynnä kaikkea, enkä ole jaksanut keskittyä blogin kirjoitteluun ollenkaan. Aloin miettimään kulunutta kevättä ja kesää, kuinka paljon tähän muutamaan kuukauteen mahtuukaan uutta, ihanaa, jännittävää ja opettavaista. En oikein tiedä mistä päästä lähteä purkamaan kaikkea koettua ja varmasti paljon jää mainitsemattakin, mutta yritän hieman avata tässä sitä mitä elämässäni on tapahtunut.
Olen löytänyt sielunkumppanin, ihmisen jota voin sanoa rakastavani ja jonka kanssa koen sellaista yhteenkuuluvuutta mitä en ole koskaan aiemmin kokenut. Hassua miten monen mutkan kautta tähän ollaan päädytty, mikään kun ei ole ollut itsestäänselvää. Onneksi juhannuksena palaset loksahtelivat oikeille paikoilleen ja tässä ollaan nyt, monta kokemusta ja tunnetta rikkaampana, kohti tulevaa turvallisin mielin menossa. Hän on ihminen, joka saa minussa esiin piilossa olleet asiat, hyvät asiat, näkee sen mitä muut eivät vaivaudu näkemään, paras ystäväni, rakkaani, tasavertainen kumppani, puolisko, se puuttuva palanen joka on nyt löytänyt paikoilleen. Sanat eivät riitä kuvaamaan kaikkea sitä mitä tunnen, kaikkea sitä hyvää ja ihanaa mitä hän on. Paras asia mitä koko kesänä on tapahtunut.
Olen tässä kevään ja kesän aikana tutustunut ihan hirveän paljon uusiin ihmisiin, ihan upeisiin ja mahtaviin ihmisiin, joiden kanssa on tullut jaettua ikimuistoisia hetkiä, juhlia, ajatuksia, tunteita. Kun lakkasin sanomasta 'ei' ja aloin sanoa 'kyllä', elämälle, tilanteille, kokemuksille, olen saanut ihan uskomattoman paljon hyvää ja kaunista elämääni. Ihmisiä, jotka ovat aitoja ja itsenään ihan parhautta, ystäviä, kavereita. Näiden ihmisten muassa olen saanut elämääni myös paljon lisää positiivisuutta, joka on vahvistanut viime vuonna aloittamaani henkkoht asennemuutosta. Sisäinen optimistini on kasvanut ihan uusiin mittoihin ja tykkään siitä.
Varsinkin viimeiset kuusi kuukautta ovat olleet hyvin kokemusrikkaita, eheyttäviä ja hyvin antoisia. Kiitos kaikille ihmisille, ketä olen saanut elämääni, sekä vanhoille ystäville, jotka olette edelleen jaksaneet pysyä rinnallani. Tunne-elämäni on yhtä tyyntä ja myrskyä, onneksi kumpaakin vain positiivisella tavalla. Tunteeni ovat niin voimakkaita, vahvoja ja aitoja, että ne muodostavat myrskyaaltoja sisälleni, samalla kun olen tyyni kuin metsälampi, tasapainoisempi kuin vuosiin.
En tiedä mitä tapahtuu nyt, kun opintoni tulevat päätökseen pian. Silti olen menossa eteenpäin luottavaisin mielin, täysillä vaan kohti näkymättömissä olevaa. Askeleeni ei enää horju, koska minun ei tarvitse kulkea yksin. Puoliskoni, rakkaani näyttää valoa silloin kun on pimeintä, tukee kun askeleeni meinaa pettää, on se kaivattu satama, johon voin viimein luottavaisin mielin turvata. Ja minulle on kunnia olla hälle yhtä lailla tuki ja turva, graniittikallio johon nojata, suoja maailman kaikelta pahalta.
Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että minulla on perhe. Ihan oikea perhe. Puoliskoni, hänen tyttärensä, minun peikonpoikaseni ja minä. Vähän kummallinen ja erikoinen perhe, mutta kuitenkin Perhe. Peikonpoikanen aloittaa huomenna koulutaipaleensa. Ihana pieni suuri ekaluokkalainen. Niin isoksi kasvanut, mutta kuitenkin vielä niin pieni. Herkistyn. Tuntuu, että minua jännittää enemmän kuin pikkupeikkoa, vaikka kyllähän hänkin aika jännityksissä on ollut tänään. Paljon suuria ja elämää mullistavia asioita mahtuu tähän vuoteen, tähän kesään, alkavaan syksyyn. Huh..
Vielä loppuun keveämpää asiaa, selkätatuointini sai jatkoa taas. Taas olen hieman kokonaisempi. Lisää mustetta nahkaan joulukuussa. Mutta se siitä, kuvia ehkäpä jossain vaiheessa. Loppuun, elämä vaan on kaunista <3
Pitkään olen tuntenut olevani tuuliajolla. Vähän hukassa, heitteillä. Viime kuukausina olen saanut hyvin paljon oivalluksia elämästä, alkanut voimaan koko ajan paremmin, korjautunut pikkuhiljaa. Kesän tulo on tuonut muassaan aktiivisuutta. Olen tehnyt ihan hirmuisesti kaikenlaisia mukavia juttuja, enkä vaan jäänyt kotiin. Rikkonut oikein huolella turhaksi käyneitä kaavoja ja sitä totuttua olemista. Olen kokenut paljon, hienoja, uusia, mahtavia ja ihania asioita. Ja se on ollut niinkin yksinkertaista, kuin että en vain ole nihkeillyt enkä sanonut 'ei' asioille.
Olen tarvinnut aikaa korjautumiseen, asioiden pohdiskeluun, mielen (ja sydämen) korjaamiseen. Olen tajunnut paljon, elämästä, rakkaudesta, itsestäni, muista ihmisistä. Olen oppinut jälleen rakastamaan elämää, rakastamaan itseäni, koko maailmaa uudelleen. Tarvitsin sen tunteen, että pärjään hyvin yksin, en välttämättä tarvitse ketään, kohdatakseni rohkeuden tuntea taas täysillä. Rohkeuden heittäytyä mukaan tunteideni vietäväksi, ottaa riskejä.
Nyt on harvinaisen rento olo. Lojuin rannalla monta tuntia tänään. Otin aurinkoa, kävin uimassa, juttelin ystävän kanssa, touhusin kummapoikani kanssa. Nauroin, hymyilin, nautin elämästä. Yksin jäätyäni nautin vain olemisesta, haaveilusta, leijumisesta tunteissa ja unelmissa. Ajattelin paljon (kuinka ollakaan..) ja soitin jopa äidilleni kertoakseni joistakin viimeaikaisista oivalluksistani. En ole varmaan koskaan tuntenut mitään näin vapaasti, rennosti, aidosti ja täysillä.
Ajattelin ensin, että kirjoitan oivalluksiani tänne, mutta ehkäpä pidän ne (vielä) omassa päässäni, kypsymässä jotenkin selkeästi esitettäviksi lauseiksi. Kuukausien ajatustyö, oikeastaan vuoden ajatustyö, näistä asioista. Tunnen olevani taas vähän viisaampi, rennompi, positiivisempi. Suorastaan hehkun elämäniloa.
Loppuun vielä..tiedättekö sen fiiliksen, kun joku ihminen saa sinussa esiin niitä parhaita puolia, mitä olit jo unohtanut olleen olemassakaan? Minä tiedän ;)
Ja koska maailma on kaunis ja täynnä rakkautta ja välillä tekee mieli paeta sinne kaukaisimmalle rannalle sen tietyn jonkun kanssa..
Rakastan ukkosta, salamoita, pimeää! Olin pitkän tovin äsken ulkona, tuoksuttelin yötä, myrskynalkua. Kuuntelin ukkosen mahtavaa jylyä ja ihastelin salamoiden leiskua taivaankannella. Se rauhoitti, kovin, hyvin levottomaksi käynyttä mieltä. Nimetöntä pahaa oloa. En saa kiinni ajatuksia, tunteita. Epämääräinen paha olo velloo sisällä, tekisi mieli oksentaa se ulos, paperille, jollekulle. Mutta en saa muutettua sitä sanoiksi, en kertakaikkiaan käsitä mistä se johtuu.
En haluaisi tarvita ketään. Tahtoisin kovettaa itseni, sieluni, sydämeni. Piiloon kaikelta, kaikilta. Naamioida itseni jonkin roolin taa. Kai sitä teenkin, useimmiten, jollain tavalla. Ja siksi kai nämä yölliset tunnit ovat niitä raskaimpia kantaa. Kun ei tarvitse olla kellekään mitään, voi riisua kaiken yltään ja paljastaa pimeydelle rujon, ruhjotun minän. Kaivata, surra, vihata, kipuilla. Tuntea ne kielletyt ja salaiset tunteet. Joita ei edes itselle tahtoisi paljastaa.
Minussa on paljon jotain, tunnetta, sanoja, kaikenlaista, joka tahtoisi päästä ulos. Olen kai lukossa, jollain tapaa. Pelkään..yhtä sun toista. Tunnen välillä olevani hukassa. Tunnen olevani väärä joka paikkaan, joka asiassa. Peto.
Vielä puolitoista vuotta sitten, minulla oli unelmia, haaveita. Elämä tuntui monella tapaa selkeältä ja tulevaisuus odotettavalta. Tiesin mitä haluan ja miten elämää rakentaa. Nyt en tiedä enää mitään. En unelmoi enää, en omaa haaveita. En halua katsoa tulevaan enkä todellakaan tiedä, että mitä hittoa sitä elämällään tekisi, miten olisi, kuinka eläisi, minne suuntaan pitäisi lähteä. Yritän vain selvitä päivän kerrallaan, nauttia joka päivä edes jostain. Minulla ei ole suuntaa, ei määränpäätä. Tuuliajolla, vailla laituria, satamaa näkyvissä. En enää tiedä edes sitä, mitä haluaisin elämältä. Kertarysäyksellä kaikki hajosi ja yritän tässä rakentaa elämääni uudelleen.
Aiemmin unelmani olivat selkeitä, yksinkertaisia, tylsiäkin ehkä. Kestävä parisuhde, avioliitto, iso perhe, oma talo jossain, hyvä duuni. Sellaista perushuttua. Nyt..ei mitään. Ei kertakaikkiaan yhtään ainoaa haavetta. Vain päivä kerrallaan elämistä, hetkessä. En uskalla ajatella edes syksyä, mitä sitten, kun opinnot päättyvät. Töitä kai pitäisi, mutta pitäisi levätäkin jossain välissä. Olen paahtanut täysillä taas pitkään, kaikesta paskasta huolimatta, unohtaen lähes kaiken. Kunhan vain pärjää, käy koulussa, töissä, hoitaa lapsen, kodin, elää kuten "normaalit" ihmiset. Yritän niin kovasti pitää kiinni siitä, että kaikki on okei, että pärjään. Vasta viime aikoin olen tajunnut, että olisin tarvinnut jo viime vuonna kunnolla lomaa, aikaa parantua ja miettiä asioita kunnolla. En vain halunnut antaa periksi. Sitkeys ei aina ole hyvästä...
Kaikesta huolimatta, nautin elämästäni nyt, enimmäkseen. Tulee hetkiä, kun epätoivo, suru, viha, valtaa alaa, mutta ne menevät ohi. Kunhan en ajattele tulevaa niin kaikki on hyvin.
Elämässä on kaikkea nyt. Monta kertaa on tuntunut siltä, että tässä on kaikki, en tarvitse mitään sen kummempaa. Tunnen itseni vähän ehjemmäksi, vähän kokonaisemmaksi. Hymyilen nykyään enemmän kuin pitkiin aikoihin, enkä tunne oloani niin raskaaksi. Olen rikkinäinen, mutta jaksan hymyillä ja olla onnellinen. Tuntuu jotenkin vapaalta, ei ole niin painavaa taakkaa kannettavana. Olen hyväksynyt helpommin nyt kaikki kipeät asiat, en sure ihan niin kovasti enää.
Uskomattoman paljon iloa ja hyvää mieltä saa eläimistä. Olen antanut paljon aikaa hevoselleni, joka omalla hevosmaisella tavallaan saa minut aina hymyilemään. Kissat ja hevoseni, siinä uskollisimmat kumppanini. Ne ovat niin helpottavan rehtejä kaikessa tekemisessään ja olemisessaan. Eivät valehtele, eivät ole ilkeitä. Eläimet peilaavat meitä ihmisiä, joskus jopa pelottavan hyvin. Eläimeni ovat parhaita terapeuttejani. Kun hautaan kasvot hevoseni harjaan, halaan sen vahvaa kaulaa, koen olevani turvassa. Tuntuu, että saan itkeä rauhassa jos siltä tuntuu. Iso eläin vain kuuntelee hiljaa, lohduttavalla tavalla samettisella turvallaan kutittelee ja antaa minun olla juuri sitä mitä olen. Kotona seuraan kissoja ja niiden touhuja, naureskelen toisinaan ja toisinaan paha mieli karkaa, kun pieni kissa änkee syliin ja kehrää sydämensä pohjasta.
Viime keväänä, ollessani pohjalla, yksi kissa alkoi yhtäkkiä tulla viereeni nukkumaan. Kun itkin silmät päästäni sängyssä yksin, se kävi viereen nukkumaan ja kehräsi itkuni tyrehdyksiin. Tämä kissa ei normaalisti tullut viereen, eikä varsinkaan syliin, mutta ollessani surkeimmillani se nukkui vieressäni tai päälläni hyvinkin usein. Kuinka pärjäisinkään ilman karvaisia rakkaitani <3
Olen hyvin tyytyväinen elämääni nyt. Onnellinen suorastaan. Toki tulee päiviä, iltoja, kun surumieli valtaa ja tunnen kipua sydämessäni, mutta en enää stressaa, en ole aivan rikkirevitty koko aikaa. Ainoa mitä kaipaan välillä, on toisen ihmisen kosketus, läheisyys. En enää edes muista miltä se tuntuu. Halaus, hipaisu, suudelmasta puhumattakaan. Onneksi on sentään peikonpoikanen, jonka kanssa halaan päivittäin. Vaikka se onkin kovin erilainen halaus, kuin vaikkapa ystävän tai sellaisen tietyn ihmisen. Äidillinen, rakastava, huolehtiva.
Näen nykyään enemmän kauniita asioita kuin ennen. Varjopuolena näen myös rumia asioita enemmän kuin ennen. Tuntuu, kuin silmät olisivat avautuneet kunnolla, samoin sielu, maailmalle, kaikelle. Yritän tasapainotella itseni kanssa, pohtia kuinka elää ja toimia. Tietyt ovet ovat sulkeutuneet, lukossa, minussa. Mieli avoinna, sydän lukossa.
Ajatus katkeaa, ei vain pysy kasassa. Kuitenkin, rakastan elämää, rakastan rakastaa.
Viime viikot elämässäni on ollut ihan liikaa kaikkea, yhtä aikaa. En ole ehtinyt tekemään kunnolla mitään, kaiken vähän myöhässä ja vähän vasemmalla kädellä, hutaisten. Arjenhallintani on ollut suorastaan surkeaa ja kovin lähellä oli elämäni korttitalon täydellinen luhistuminen. Jollain tavalla, ehkä jopa kunnialla, olen kuitenkin selvinnyt kaiken härdellin yli ja nyt olen saanut vihdoin levätä, olla ja nukkua. Tänään (tai oikeammin eilen) nukuin pitkään, todella pitkään. Heräsin vasta iltapäivällä, eikä ollut kiire mihinkään. Minulla oli kerrankin sellainen hyvä tunne, kun ei kaipaa mitään, ei tarvitse mitään. Kaikki oli hyvin, juuri siinä hetkessä. Oikein levollinen olotila. Ehkä tästä viimein alkaa paraneminen, haavojen arpeutuminen.
Olin tähystysleikkauksessa keskiviikkona ja sen vuoksi joutunut pakostakin olemaan jouten monta päivää. Sairaalassa tosin osoitin taas näyttelijänlahjani reippauden suhteen ja puoli tuntia heräämisestäni olin jo ylhäällä ja kahvikupin ääressä, odottamassa kotiinpääsyä. Viimein kun pääsin kotiin, huomasin että olo onkin aika huono, mutta onneksi äitikulta oli pitämässä huolta peikonpoikasesta ja minusta, sain voida huonosti kaikessa rauhassa. Kipuja on ollut vaikea sietää, sillä odotin pienempiä kipuja ja nopeampaa toipumista. En ole kovinkaan hyvä sairastamaan, alan aina touhuta liian nopeasti kaikkea. Toivon etten ole hidastanut paranemista hötkyilylläni..
Henkisesti tuntuu, että voin päivä päivältä paremmin. Nyt varsinkin kun olen saanut levätä, nukkua ja tehdä vain mukavia asioita. Nyt valvon, kello on jo ihan liikaa siihen nähden, että noin kolmen tunnin päästä pitäisi herätä, mutta en jaksa stressata. Käyn sitten huomenna (tänään) aiemmin nukkumaan. Minulla on levollinen mieli, hyvä mieli, juuri nyt. Ollut koko viikonlopun. Se on jotenkin voimauttavaa, kun huomaa ettei välttämättä tarvitse mitään. Minulla on kaikki tarpeellinen, tässä ja nyt. Onnellisuuteni on omissa käsissäni.
Nyt alkaa jo väsyttää, ajatus katkeilee. Pää ei jaksa enää muodostaa järkeviä lauseita, joten pätkäisen tähän ja jatkan jotain joskus. Rakastan elämää <3
En ajatellut kirjoittaa tänään ollenkaan. Olen nauttinut hyvin pehmeästä, suorastaan leijuvasta päivästä. Tyttären kanssa kaksin enimmäkseen, pieni visiitti ystävän luona päivällä. Ollaan syöty roskaruokaa ja katsottu leffaa ja telkkaria, kaikkea mahdollisimman rentoa ja laiskaa. Mieleni on ollut erittäin hyvä, positiivinen, suorastaan rakkaudentäyteinen. Olen nähnyt ja muistanut kaikenlaista upeaa ja kaunista, mitä tämä maailmankaikkeus pitää sisällään, jopa niin paljon, että sydän tuntuu pakahtuvan siitä rakkauden määrästä mitä koen.
Löysin sattumalta erään blogin, jota luettuani olen entistä enemmän alkanut arvostaa kaikkea mitä minulla on, mutta myöskin miettimään omaa sairauttani. Useimmiten en halua edes myöntää olevani millään muotoa sairas, varsinkaan itselleni. Vaikka totuus on se, että minulla on sairaus, joka voi olla jopa kuolemaksi. Se on osa minua, olennainen osa. Kiinni aivoissani, parantumaton. Luulen olevani jonkinlaisessa remissiovaiheessa, sillä olen pärjännyt lääkkeittä jo kohta vuoden ajan, vaipumatta syvään masennukseen tai olematta liiankin korkealla. Tosin hypomania on siitä viheliäinen tila, etten välttämättä sitä edes tunnista ennen kuin se päättyy syvään masennukseen.
Olen lukenut moneen kertaan yhden erittäin osuvan kirjan, ruotsalaisen Ann Heberleinin 'En tahdo kuolla, en vain jaksa elää'. Siinä on nainen, joka on osannut pukea sanoiksi niin monta asiaa elämässäni, antoi minulle kirjan muodossa vastauksia enemmän kuin mitä olen mistään muualta saanut. "Jos joku edes yhden kerran puhuisi vakavasti jostain oikeasta. Myös rumasta", niinpä niin. Olen monta kertaa kyllästynyt tyhjiin puheisiin, latteuksiin, arkipäiväisyyksiin. Vaikka sellaisiakin puheita tarvitaan toki. Kaipaan sellaista kunnollista keskustelua, kun voi puhua kaiken ajatusvirtansa miettimättä onko siinä jotain kiellettyä, rumaa. Istua hämärässä sohvalla, toisen ihmisen kanssa, puhua.
"On hetkiä - ja ne hetket ovat huomattavasti pidempiä kuin vain hetkiä - jolloin ahdistus tarraa minuun ja silloin jonkun täytyy muistuttaa miksi pitäisi elää. Kenelle silloin voi soittaa? Kuka jaksaa kuunnella sitä kurjuutta? Kenen pitäisi joutua kuuntelemaan sitä?". Sitä olen monta kertaa miettinyt, varsinkin öinä, kun mieleni on raskaimmillaan enkä jaksaisi enää olla olemassa. Tiedän sen, kuinka helvetin raskasta on kantaa mt-ongelmaisen vaivoja, kuunnella, yrittää ymmärtää. Sitä turhautuu ja alkaa välttelemään koko ihmistä tai suuttuu, kun ei jaksa kuunnella. En syytä ketään, kuka ei jaksa minua, mieltäni, ongelmiani. Olen oppinut kantamaan kaiken itse, yksin.
On tietenkin ammattilaiset, terapeutit, psykologit, psykiatrit, mt-hoitajat. Sieltä suunnalta apu on vain suhteellisen hyödytöntä, sillä ajattelen kuulemma niin paljon asioita itse ettei ainakaan minun saatavilla oleva apu osaa auttaa. On minulla ystäviä ja sensellaista, mutta en halua olla taakka. "En halua altistaa ketään ahdistukselleni, elämäntuskalleni, itsemurha-ajatuksilleni, koska ne on helppo tulkita väärin. Ne käsitetään helposti valituksiksi. Tyytymättömyyden ilmaisuiksi. Moitteiksi. Vaatimuksiksi". Siinä mielessä sairauteni on helpompaa laatua, kuin Ann Heberleinillä ja monilla muilla, että en vaivu enää nykyään itsemurha-aatoksiin kovinkaan tosissani edes syvimmässä masennuksessa. Toki minut valtaa helposti sellainen tunne, että en jaksa elää, en kertakaikkiaan jaksa, mutta en ala suunnittelemaan millään tavalla itsemurhaa. En edes ajattele koko sanaa itsemurha. On vain se tunne, kun ei jaksa elää. " Minua ahdistaa. Ahdistaaahdistaaahdistaa. Aivoni kiehuvat. Aivoissa se vika on. Ne eivät koskaan sammu. Eivät ikinä mene pois päältä. Ne vain jauhavat". Se on väsyttävää, ahdistavaa. Kun aivot eivät "sammu". Ajatukset eivät lopu, virta ei katkea. Ajatustulva vain vyöryy ylitse, joskus voimakkaana, joskus lievempänä, mutta ei koskaan ehdy. En tiedä miltä tuntuu olla ajattelematta mitään. En itseasiassa tiedä olenko koskaan kokenut sellaista olotilaa. Mikäli olen, niin olen sen hyvin tehokkaasti unohtanut. Olen useimmille ihmisille raskasta seuraa, varsinkin jos en osaa pitää ajatustulvaani pääni sisällä vaan alan vuodattaa sitä ulos. Ahdistuneena tai liian korkealla, en ole ikinä kovinkaan viihdyttävää seuraa. Onneksi elämässäni on sentään muutama ihminen, ketkä tuntuvat jopa viihtyvän seurassani. Koen usein olevani "itsekeskeinen tärisevä kummitus", kuten Heberlein kuvailee ahdistuneita ihmisiä.
"Mutta ei ensimmäistäkään, joka haluaisi minut aidosti. Joka olisi valmis panostamaan. Minuun. Joka haluaisi minut joka päivä. --- Koskaan ei saa olla huono päivä. --- Minä en ole nainen, jonka kanssa miehet tahtovat naimisiin.". Voiko siitä oikeasti ketään syyttääkään? En usko. Kun on paljon, paljon sellaisia naisia, jotka ovat tasapainossa, terveitä. Kenen kanssa asiat ovat helpompia, arki, elämä, on helpompaa. Tällaiseen on vaikea, ellei jopa mahdoton, sopeutua. Kun minulla on huono päivä, niin se on oikeasti huono päivä. Koko maailma tuntuu kaatuvan harteilleni, enkä välttämättä pysty kontrolloimaan pahaa oloani ja sitten siitä kärsivät kaikki läheiset. Minussa on niin paljon teräviä särmiä, että niihin satuttaa vain itsensä, tuskinpa niitä pystyy hiomaan sen sileämmiksi.
"Ainoa lääke itsemurhaan on rakkaus.
Eikä terapia sen enempää kuin lääkkeetkään anna rakkautta."
- Hermann Burger-
Kun on hyvä päivä, jaksan muistaa kaiken mitä rakastan; tyttären, kissat, hevoseni, kaikki pienetkin kauniit asiat..jne. Ja niinä päivinä minun on helppo pysyä pystyssä. Haasteeksi tulevat ne huonot päivät. Kun en jaksa muistaa mitä kaikkea minulla on, nähdä kaikkea kaunista, muistaa sitä, että rakastan. Tyttäreni vuoksi olen jaksanut jo monta vuotta. Ja toki opin koko ajan enemmän ja enemmän hallitsemaan ajatuksiani, itseäni, sairauttani. Mutta sellainen kahden aikuisen ihmisen välinen rakkaus, eroottinen, romanttinen rakkaus... Sen suhteen alan olla aika kyyninen jo, väsynyt pettymään, odottamaan mitään.
Olen äärimmäisen kiitollinen siitä etten ole kuollut.
Kevät, tuo jokavuotinen demonini, täällä taas. Kun päivät pitenevät, lumi alkaa sulaa, vesi virrata, tuntuu kuin sisälläni talviunta nukkunut peto pääsisi irti. Tunteiden vuoristorata, elämä tuntuu sekavalta. Joka kevät, minun elämässäni tuntuu myllertävän muutos tavalla tai toisella ja joko sen seurauksena tai päinvastoin, olen välillä tuhon partaalla, välillä kiljun riemusta ja suorastaan riehakkaalla päällä. Keskustelen itseni kanssa taas enemmän kuin aikoihin, sekoittaen jopa omaa päätäni.
Tämä kevät on siinä mielessä erilainen, etten mieti ovatko päätökseni olleet oikeita tai sitä, onko sairauteni vaikuttanut minuun ja tekemisiini jotenkin. Tänä keväänä mielestäni puuttuu sellainen sekoamisen tunne, tunteet vain ovat aallokkoa, tsunameja suorastaan. Olen harvinaisen selväjärkinen, huolimatta siitä etten ole syönyt lääkkeitä melkein vuoteen.
Vuosi... se on pitkä aika, siihen mahtuu paljon. Viimeinen vuosi on ollut tuskainen, hajottava, eheyttävä ja tärkeä. Olen tässä nyt, elossa edelleen. Väsynyt, kipeä, ailahtelevainen. Mutta kuitenkin elossa ja enimmäkseen onnellinen. Ilman sekoamisen tunnetta, ilman ääniä, ilman mitään ylimääräistä.
Ajan kanssa sitä unohtaa, miltä tuntuu toisen ihmisen kosketus. Halaus, silitys, hentoinen hipaisu, luja rutistus. Iho unohtaa, mieli unohtaa. Asia häviää aistien muistista. Luulin, että se olisi kestänyt kauemminkin, ehkä vuosia, ennemmin kuin kuukausia, unohtaminen.
Jotkut asiat pysyvät muistissa pitkäänkin, mutta ei kosketus. Ei toisen ihmisen tunteminen. Toisaalta haikeaa, toisaalta helpottavaakin. Kaipaan silti, välillä. Kosketusta. Pelkään, että palaan siihen entiseen, pelkoon, arkailuun, kun pienikin kosketus saa hätkähtämään, pakenemaan.
Kaipaan unta, lepoa, sitä oloa, kun tietää nukkuneensa hyvin ja levollisesti..
Yhteen päivään voi mahtua helvetin paljon erilaisia tunteita. Viime päiviin ei ole paljoakaan positiivisia sellaisia kyllä eksynyt, onneksi sentään jotain, murusia, palasia, hetken iloa, lyhyt naurahdus, hymyily. Tänään yksinäisyys astui elämääni ihan uudella tavalla. Autolla ajellessani oli taas aikaa ajatella yhtä sun toista ja tehdä niitä kuuluisia oivalluksia. Olen aina ollut paljon yksin, enimmäkseen omasta halustani, joskus haluamattani. Silti, minulla on ollut kavereita, ystävä, poikaystävä, avopuoliso, joku. Jollain tavalla. Mitä enemmän ikää on kertynyt, sitä erilaisemmaksi se yksinäisyys on muodostunut. Hiljalleen muotoaan muuttaen, niin salakavalasti etten ole edes tajunnutkaan koko asiaa. Ennen kuin nyt.
Olen elänyt elämääni todella pitkään parisuhteessa, antaen paljon kumppanilleni, unohtaen jopa itseni välillä. Yrittänyt pitää huolta ystävyydestä ja kaverisuhteista, välillä huonommalla menestyksellä. En ole tajunnut aiemmin, kuinka paljon parisuhde, avoliitto, määrittelee ja vaikuttaa elämään. Huomaan yhtäkkiä olevani ihan helvetin yksin. Yksin ja yksinäinen. Toki, minulla on kavereita, ystäviä, sukua, ihmisiä joiden kanssa jutella ja sensellaista. Siinä mielessä en ole yksin. Mutta kuitenkin. Kaikilla on joku, joka on se prioriteetti numero yksi. Yleensä puoliso (avio- tai avosellainen), poika- tai tyttöystävä (voiko tässä iässä enää puhua pojista ja tytöistä?), se rakkaimmista rakkain, jonka kanssa jakaa elämää. Tai sitten ystävä lähempänä, konkreettisena elämässä. Minä en mahdu sellaiseen, en olekaan enää jotain sellaista toiselle ihmiselle.
Tunne, kun joku on sinulle tärkeämpi kuin sinä hänelle..käsi ylös, kenelle se on tuttua? Aika hajottavaa, toisaalta, mutta kuitenkaan ei sellaista ihmistä halua pois elämästään. Tyytyy siihen mitä saa, ollen onnellinen niistä pienistäkin murusista mitä suodaan. Ajatuskatko...
Oletko koskaan tuntenut järisyttävää yhteyttä kenenkään kanssa? Sellaista tunnetta, että pelottaa ihan. Tuntuu siltä, että jos koskee toisen kättä, molemmat räjähtävät kappaleiksi. Hämmentävä, pelottava yhteys, joka vaihdellen tuntuu vahvenevan ja sitten heikentyvän. Selittämätön.
Katkonaisia ajatuksia, mistä en tunnu saavan mitään ehjää ja kokonaista. Ihan kuin minä itse. Tuntuu, että sydämessäni on aukko, tyhjiö. Toivon olevani joskus ehjä, kerta kerran jälkeen toivon. Milloinkaan saavuttamatta sitä, haparoiden pimeässä. Rakennan muuria suojakseni, sieluni kappaleista, sydämeni sirpaleista, joka päivä. Ehkä katoan sinne muurin taa.
CMX - Kättenpäällepanijat
Joskus on vaikea yrittää selittää ihmiselle, joka ei sitä ole kokenut, että mitä se tarkoittaa kun ei vain jaksaisi elää, olla. Sen olematta yhtään itsetuhoista tai kuolemankaipuista. Siksi en enää nykyään halua puhuakaan koko asiasta. Sanon ehkä vain olevani väsynyt, määrittelemättä toiselle sen enempää väsymykseni astetta. En jaksa selitellä itseäni, siksi mielummin sanon vain kaiken olevan hyvin. Ihan ok. Ja toki senkin takia, etten halua olla minkäänlainen rasite, taakka kenellekään. En halua kenenkään kantavan turhaan huolta minusta, sillä selviän kyllä. Kaikesta selviän, taivun mutten taitu.
Sellaista tänään.. Olen niin älyttömän väsynyt etten jaksa enää oikein iloita. Auringonpaisteesta huolimatta, minun päiväni on ollut harmaa, hajuton, mauton, väritön. Yhdentekevä. Olen pakolla tehnyt yhtä sun toista, yrittänyt, jospa mieli siitä paranisi. Ei.. ei vaan parantunut. Ei koko päivänä. Väsymys painoi minut unille päivällä ja nukkumisen jälkeen on vain väsyttänyt lisää. Olen hermostunut tyttärelleni useammin kuin kerran tämän päivän aikana, vain siksi etten jaksa kuunnella nyt mitään, en jaksa olla mitään.
Olen urheillut tänään, tuloksena vain entistä paskempi olo, voimaton, huono. Olen piirtänyt ja maalannut tänään, kokematta minkäänlaista iloa, hyvää mieltä. Lähinnä alkoi vain tuskastuttaa, turhauttaa, itkettää. Tuntuu, etten jaksa pitää itseäni pystyssä. Vihaan tällaista olotilaa.. kun kaikki tuntuu yhdentekevältä, ihan turhalta. Kun mikään ei innosta, tuota iloa. Kun mikään ei tunnu miltään. Tuntuu, kuin olisi joku lukko mielessä, lukko sydämessä. Ihan lukossa..
Olen kipuillut tässä myös jo kolme päivää. Sietämättömiä kipuja, jotka taittavat koko kropan kaksinkerroin välillä. Se ei ainakaan helpota tätä henkistä oloa. Toivon, että näihin kipuihin löytyisi joku syy, vastaus. Vaikkei hoitoa sitten olisikaan, niin tietäisin ainakin mistä johtuu ja miten edes vähän helpottaisi oloa. Noh, vastauksia on tulossa tulevaisuudessa, ainakin jonkinlaisia. Pahin pelkoni on ehkä se ettei mitään löydykään. ei syytä, ei hoitoa, ei mitään. Olen taas kironnut kroppaani, miksi sen pitää pettää minut jo nyt.
Jos saisin edes nukuttua... Toissayön nukuin ihmeen levollisesti, vaikkakin hyvin pienen tuntimäärän. Mutta se oli levollista unta ja heräsin eilisaamuna hymyillen. Viime yö oli sitten maksu siitä. Nukahdin kyllä pian, mutta heräilin, kipuihin ja painajaisiin. Aamulla olin todella väsynyt ja sitä väsymystä on jatkunut koko päivän. Nyt väsyttää, mutta ei nukuta. Minulla on ollut univaikeuksia niin kauan kuin muistan, enemmän tai vähemmän. Yleensä nukahtamisongelmia, mutta viime vuosina myös heräämistä, painajaisia..melkein kaikkea mahdollista. Viime kuukausina taas enenevissä määrin.
Toissayönä näin unta, kovin rauhoittavaa, lempeää sellaista. Olin pimeässä jossain, pehmeässä sängyssä silmät kiinni, lämpimän peiton alla. Joku oli vierelläni, piti lujasti kiinni minusta ja silitti hiuksiani hiljaa. Kertaakaan en unessa avannut silmiäni, tunsin vain tuoksun ja kosketuksen hiuksissani, kevyesti otsalla, poskilla. Uni hiipui hiljaa ja nukuin levollisesti koko yön. Tänään pohdin, että olenkohan tullut riippuvaiseksi läheisyydestä jollain tapaa. Painajaiset ja heräily on lisääntyneet roimasti taas sen jälkeen kun erosin ja olen nukkunut yksin sohvalla. Usein tulee todella yksinäinen olo, lähinnä sellainen kaipaus siitä, että olisi joku joka pitäisi kiinni yöllä, pelottaisi painajaiset pois. Tätä ei nyt pidä käsittää väärin, en ole etsimässä uutta suhdetta tai palaamassa entiseen vain sen vuoksi että olisi joku. Tokihan minä yksinkin osaan olla, olen aina ollut paljon yksin. Mutta..kai minäkin saan jotain kaivata? Saanko?
Koko elämäni on ollut aika sekavaa jo pitkään. Yhdellä tavalla aiemmin, toisella tavalla nyt. Toivon jonkinnäköistä tasoittumista, kunhan tilanne kotona konkreettisesti muuttuu ja pääsen siivoamaan elämäni uudennäköiseksi. Nyt.. olen vain niin kovin väsynyt. Niin kamalan väsynyt.
En minä halunnut tällaista elämää, en tällaista päätä. En tilannut vaikeuksia, masennusta, maniaa, sekapäistä mielenlaatua. Ansaitsenko tämän kaiken? Ehkäpä. Ehkä olen tehnyt jotain todella väärin elämäni aikana, jotta ansaitsen tällaisen elämän. Sellaisen kohtelun, joka kerta kerran jälkeen piiskaa mieltä ja sydäntä. Itse mokailen paljon, lähinnä tunteiden osalta. Kun en osaa hillitä, hallita, kahlita sitä mitä sydän sanoo. Yleensä se on ihmisille liikaa, aivan liikaa. Sitten mokaan, pilaan kaiken, jos uskallan sanoa mitä tunnen, ajattelen. En osaa toimia ihmisten kanssa. En tiedä mitä voi sanoa ja mitä saa sanoa, ilman että pilaisi koko ihmissuhteen, kanssakäymisen. Paras vain olla itsekseen, omien ajatusten kanssa..
Mitä tehdä särkyneelle sydämelle? Niille palasille, mitkä ovat jäljellä kaiken jälkeen. Kerätä kasaan, kursia kokoon ja lukita syvälle piiloon, heittää avain menemään. Suojata itseään, sydäntään, kivuilta ja särkymiseltä. Jos vain voisi tunteitaan hallita, kahlita. Ehkä sen voi oppia? En halua enää koskaan kokea mitään mitä olen kokenut, mitään mitä olen joutunut kestämään. Nyt haluan vain parantua.
Yksin on helpompi juosta karkuun. Helpompi sulkea sisälleen se, mitä tarvitsee. Haluan pitää kiinni onnellisuudestani, siitä, että olisin jokaisena päivänä edes hetken onnellinen jostain. Vaikka vain pienestä asiasta. Siinä missä eilen aurinko paistoi sisälleni asti ja jaksoin melkein koko päivän olla hyvällä tuulella ja iloinen, tänään olen väsynyt ja harmaa. Ulkona paistaa aurinko jälleen, mutta tänään ei sieluuni asti. Olen niin väsynyt, tekisi mieli kääriytyä kyynelmattoihin ja unohtua elämältä.
"Joka päivä revin itseni rikki ja
rakennan muuria sieluni kappaleista
Mustuneista"
Miksi elämä on niin raskas? Äiti sanoi joskus vuosia sitten, ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Joskus on todella vaikea uskoa siihen, mutta kuitenkin, tässä olen edelleen. Silti..miksi toiset pääsevät helpommalla kuin toiset? Miksi juuri minulle on annettu ne vaikeat kortit tähän elämään? Ei hetkeäkään helpota. Suurimman osan elämääni olen kulkenut raskas taakka harteilla. Toisinaan kulkuni päivästä toiseen on kuin kahlaisi paksussa mudassa. Näinkö tämä jatkuu aina vaan?
Välillä tulee hetkiä, kun haluaisin vain nojata toiseen ihmiseen, antaa silittää pahan pois. Sitten muistan kaiken kivun ja tuskalliset hetket ja pyyhin sen pois. Pakotan sen pois. Sen tunteen, että haluaisin vielä olla jollekin erityinen. Sillä niin se vain on, että jokainen on loppujen lopuksi yksin. Onhan toki aina ystäviä, sukua, lapsia, minullakin. Mutta loppuviimein sitä on vain Yksin. Ja oikeastaan, kun olen asiaa miettinyt, se on ehkä turvallisintakin niin.
Tietysti olen vielä vereslihalla henkisesti, kaiken jälkeen. Paranemassa vasta ja kaikki enemmän tai vähemmän levällään. Mutta en ole enää tunne-elämältäni epävakaa, niinkuin voisi sanoa, kuten olin joskus vuosia sitten. Äh..jätän asian nyt tähän, tältä erää ainakin. Haluan nyt vain olla rauhassa..
Heti herättyäni mieleni alkoi työstää ajatuksia onnellisuudesta. Mistä se tulee, miltä se tuntuu ja niin edelleen. Vaikka minusta voisi saada sellaisen kuvan, että olen onneton ja negatiivinen ihminen, niin en kuitenkaan ole. Oikeasti olen hyvin onnellinen, joka päivä. Minulla on elämässäni paljon asioita joiden vuoksi olla onnellinen, kiitollinen. Ja muistan sen kyllä, jokaisena päivänä, edes pienen hetken. Jopa niinäkin päivinä, kun minut valtaa suunnaton suru, tuska tai katkeruus. Ajattelen tietoisesti jokaisena päivänä hyviä asioita, niitä juttuja, joista olen kiitollinen, jota minulla on.
Tie tähän pisteeseen ei ole ollut lyhyt eikä helppo. Viimeinen vuosi varsinkin on ollut lyijyä raskaampi taivaltaa, tehnyt kipeämpää kuin ihoa nuolevat liekit tai tylsinkään terä vatsaontelossa. Kaikesta huolimatta olen nyt tässä, onnellisempana kuin vuosikausiin ja tietoisempana omasta mielestäni, sen hurjan suuresta vaikutuksesta jokapäiväiseen elämään. Viime kesänä tein tietoisen päätöksen asennemuutoksesta, siitä että minun on kertakaikkiaan vaan ajateltava itseni parempaan henkiseen kuntoon. Takkuisen taipaleen jälkeen se hyvien asioiden ajattelu päivittäin on jo aika rutiininomaista, tapahtuu ilman suurempia ponnisteluja. Vaikka se olisi vain yksi viisiminuuttinen päivän aikana, kun koen onnellisuutta, sekin on hyvä. Ja sellaisina hetkinä, kun olen todella alamaissa, mietin vain että huominen on varmasti parempi ja jaksan sillä ajatuksella läpi melankolian ja katkerien ajatusten.
Tietyllä tavalla onnellisuuden tunne on minulle helppoa. Niin helppoa, että en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun en ole aiemmin sitä oivaltanut. Jaa miksi helppoa? Koska nautin suunnattomasti pienistäkin asioista. Esimerkiksi siitä, kun aurinko paistaa johonkin kohtaan ja saa sen näyttämään erityisen kauniilta. Siitä, että ilmassa on kevään tuoksua. Siitä, että talvella on mukava polttaa kynttilöitä. Siitä, että kissa kiipeää syliin hyrisemään. Siitä, että keväällä on kaunista, luonto täynnä elämää. Siitä, että voin katsella valokuvia ja palata mielessäni sellaiseen onnellisuuden tilaan, mikä siinä hetkessä oli kun kuva on otettu. Siitä, että suru ja haikeus, kyyneleetkin, ovat kauniita ja puhdistavia asioita. Ja niin edelleen..
Olen oppinut elämään enemmän hetkessä, olemaan todella läsnä hetkessä. Paljon on vielä opeteltavaa ja kivikkoista tietä siihen, että tuntisin itseni kunnolla tasapainoiseksi, mutta ei se mitään. Matka on kaunis ja tärkeä. Yksi tärkeimmistä opituista asioista on ollut varmaan se, että olen oikeasti sisäistänyt sen, kuinka onnellisuuteni on vain omissa käsissäni. Toki olen sen pitkään tiennyt ettei oma onnellisuus ole toisen/toisten vastuulla, mutta nyt olen kunnolla sisäistänyt asian. Vain minä voin yksin vastata omasta onnellisuudestani.
Onnellisuuteni ei tosin taida näkyä ulospäin juuri koskaan. Olen aika hiljainen ja vakaa, tarkka itsestäni, tunteistani. Ja olen surumielinen tyttö, vakavakin, kaipuu silmäkulmissa. Hymyni on useammin piilossa maailmalta, kuin esillä. Näistä ulkoisista jutuista voi saada helposti sellaisen kuvan, että olisin negatiivinen ja onneton. Vaan kun en ole. En jaksaisi enää kuunnella arvostelua itsestäni, persoonastani. "Olisit iloisempi", "Mitä sä taas mökötät", "Mikä sua vaivaa", "Miksi olet niin vakava"..miksi, miksi, miksi..Olisit enemmän sitä ja tätä, olisit vähemmän tuota.. Todella väsyttävää, kertakaikkiaan. Miksen kelpaa tällaisena?
Rakastan kauniita asioita. Kesäsadetta pitkin selkää, ukonilmaa, hiirenkorvia puissa, kissoja, kynttilän liekkiä, tuntureita, merta...Sitä, kun joku koskettaa kevyesti kuin tuulen henkäys, silittää rauhoittavasi päätä, kuiskaa korvaan.. Ja niin edelleen. Rakastan elämää.
Vielä loppuun yksi biisi, joka saa aikaiseksi kylmiä väreitä, hyvällä tavalla. Kun kuuntelen tätä kuulokkeet päässä, voin melkein tuntea kuinka joku kuiskailee korvaan ja piirtää selkääni sormenpäillä.
Tutkin tänään aihetta tunnelukot. Joskus viime syksynä löysin tunnelukkokäsitteen ja suuntaa antavan testin, jonka tulokset pitävät varsin hyvin paikkaansa. Pitäisi käydä kirjastosta etsimässä löytyisikö sieltä kirjaa aiheesta. Vaikka tunnistan ja tiedän ongelmakohtani, en osaa korjata niitä. Toki jotkut asiat ovat sellaisia, joita olen korjannut jo aiemmin, kuten sosiaalisten tilanteiden pelko. Olen sen suhteen ylittänyt itseni useasti, mutta vieläkin se vaivaa joissain asioissa ihan liikaa. Opiskeluni sekä lukiossa että myöhemmin ammattikoulussa, ikä ja varmuus joissain asioissa toivat helpotusta. Pistin itseni useasti likoon ja voitin pelkoni kerta toisensa jälkeen. Enää en esimerkiksi koe paniikkia esitelmän pitämisestä tai työn/opiskelun kautta uusien ihmisten kohtaamisesta. Silti jotkut tilanteet ovat edelleen sellaisia, etten saa henkeä, tekisi mieli juosta karkuun tai muuttua näkymättömäksi.
Olen aina ollut huono puhumaan puhelimessa. Siksi puhelinlaskuni pysyvät pieninä, kun en vaan osaa soittaa kellekään ja höpistä niitä näitä. Usein tekisi mieli, soittaa jollekulle, puhua ja kuulla toisen ääntä. Se on vain äärettömän vaikeaa. Minun on myös hyvin hankala hoitaa asioita puhelimitse, joten kaikki mitä pystyy sähköpostitse tai muuten netin kautta hoitamaan, niin ne sitten hoidan muuten kuin soittamalla. Alan helposti takeltelemaan ja puhumaan ihan sekavia, pää lyö tyhjää enkä tiedä mitä sanoa. Se alkaa nolottaa ja koko homma menee entistä hankalammaksi. Niin..siinä syy miksi en paljoa roiku puhelimessa, muiden kuin äidin kanssa. Ystäville siitä anteeksi, vaikken soitakaan juuri koskaan, se ei tarkoita sitä ettenkö haluaisi.
Se, että minut saisi rentoutumaan, vaatii aika paljon toiselta ihmiseltä. Liikaakin usein. En ole todellakaan taitava luovimaan sosiaalisissa tilanteissa vaikka kaipaankin usein toisen ihmisen seuraa ja läheisyyttä. Läheisimmät ystäväni näkevät minut sellaisena kuin olen ja moni on ihmetellyt sitä, kuinka olen ihan erilainen tilanteessa, jossa on muitakin läsnä. En tiedä mitä pelkään, menen vain yksinkertaisesti ihan lukkoon. Pienessä hutikassa olen paljon rennompi ja silloin on myös helpompi tutustua uusiin ihmisiin. En kuitenkaan tykkää olla kovassa humalassa, tai edes keskivertosellaisessa. Alkaa ahdistaa jos tunnen menettäväni kontrollin itseeni.
Olen hyvin ankara itselleni. Ruoskin itseäni henkisellä ruoskalla hyvinkin pienistä asioista ja usein jopa tiedostan sen, että voisi vähän antaa armoa. Silti, syytän asioista yleensä itseäni ja huonoista tapahtumista/kokemuksistakin ajattelen usein, että ehkä se on ansaittua. Olen vihainen itselleni tehdyistä/tekemättömistä asioista, vääristä valinnoista, vääristä tunteista..hyvin monesta asiasta. Kuitenkin olen armollinen muita ihmisiä kohtaan ja annan paljon anteeksi. Itselleni en suo samaa. Vaadin itseltäni paljon, toisilta paljon vähemmän. Joissakin asioissa olen perfektionisti ja lannistun helposti jos en osaa tarpeeksi hyvin sitä tai tätä. Sen vuoksi opiskelu on ollut rankkaa, teen paljon ylimääräistäkin työtä sen eteen, että kokeet menisivät hyvin ja numerot olisivat kiitettäviä ja että todella ymmärtäisin ja sisäistäisin, oppisin asiat enkä vaan opettelisi ulkoa.
Sitten se menettämisen pelko.. En ala tässä ehkä sen enempää sitä ruotimaan. Sanotaanko, että olen elämässäni menettänyt niin paljon, että senkin vuoksi on vaikeaa hyväksyä kiintymistä johonkin ja pelko uusista menetyksistä haittaa monia asioita elämässäni. Noniin, se siitä. Kipeimmät asiat jääköön blogin ulkopuolelle.
Olen tarkka tunteistani ja varon toisinaan ilmaisemasta niitä. Varsinkin negatiivisia tunteita, mutta myös positiivisia. Välittämistä ja kiintymystä. Räiskähtelen sitten välillä, kun en jaksa enää piilottaa sisälleni patoutuneita tunteita. Typerää, tiedän, mutta opettelen koko ajan tunteiden parempaa ilmaisua. Huonolla menestyksellä tosin...
Huoh..olipas siinä.. Vielä jäi monta lukkoa käsittelemättä, mutta nyt en vaan kertakaikkiaan jaksa. Kovin on raskasta tämä. Nämäkin tuli aika pintapuolisesti käsiteltyä, mutta niiden syvempi tarkastelu ja pohtiminen nyt ei tänne kuulukaan. Olkoon se oman pääni sisäinen taistelu.
Täytynee kirjoittaa vielä toinenkin postaus, sillä pääni ei muuten rauhoitu ajatuksista (tosin ei varmaan tämänkään jälkeen).
Kun ajoin tänään kaupunkiin, mietin koko matkan teemaa 'Yksinäisyys'. Miltä tuntuu olla yksin, olenko yksinäinen. Tajusin, että olen oikeastaan koko elämäni ajan ollut yksinäinen. Isossakin porukassa. En muista tunteneeni koskaan yhteenkuuluvuuden tunnetta, sellaista..että kuuluu johonkin, on osa jotain isompaa, osa Jotain. Olen kasvanut siihen, yksinäisyyteen. Siihen että yksin on pärjättävä, ajatukseen, että jokainen on loppujen lopuksi yksin. Kokemukseni ihmisten kanssa on lähinnä vaan vahvistanut sitä, ettei parane liikaa luottaa toiseen ihmiseen, nojata, tukeutua.
Olen ollut monta päivää tosi herkillä, tunteet pinnassa, kyyneleet odottamassa ulospääsyä. Kamalan raskasta, kun ei sellaista tilaa ole kuitenkaan olla, surra, itkeä, tuntea. Eikä oikein ketään kelle puhua. Äh..nevermind..
Olen melkein vuoden kulkenut sellaista polkua, johon en välttämättä olisi halunnut astua. Toisaalta se on myös ollut tarpeellinen matka, kivuista huolimatta. Jouduin kohtaamaan sellaista, mitä en olisi uskonut kohtaavani ("eihän minulle voi käydä koskaan näin"). Jouduin myös kohtaamaan itseni, syvimmän minuuteni, hukkumaan syövereihin ja nousemaan sieltä uudelleen. Viime heinäkuussa oli yksi viikonloppu sellainen käännekohta, jonka jälkeen alkoi hidas toipuminen, eheytyminen. Sitä ennen tarvoin niin syvissä vesissä, etten ole koskaan tarponut ja sen jälkeen kohtasin itseni uudelleen, paremmin kuin olen koskaan kohdannut. Olen edelleen vain puolikas ihminen, täynnä haavoja, rikkinäinen, paloja uupuu, enkä tiedä löydänkö kaikkia koskaan. Silti olen rehellisemmin minä, kuin ikinä aiemmin.
On päiviä, kun tunnen itseni voimattomaksi, räsynukeksi. Suorastaan epätoivoiseksikin. Silti yritän kaivaa niinäkin päivinä edes yhden hyvän asian, jonka voimalla jaksan seuraavaan päivään. Vaikka se on raskasta, en silti halua turvautua lääkkeisiin. Tuntuu, että mieleni on kirkkaampi ilman. Ei ole sellaista sumua. Ei turtumista. Vain voimakkaita tunteita, aitoja.
Mistä palasista rakentaisin elämäni uudelleen? Minkälaisia haaveita uskallan enää mieleeni päästää? Kaikista raskainta on varmaan ollut se, kun ajatus, idea, elämästä hajosi. Kaikki odotukset, unelmat, mielikuva. Kaikki. Minulla ei ole enää mitään. Ei mitään muuta kuin minä itse. Tabula rasa. Ehkä siitä on hyvä aloittaa. Ihan puhtaalta kankaalta. Eheytyminen, ehjäytyminen. Taas kerran. Tällä kertaa ehkä viisaammin, paremmin. Tietoisempana.
Kun tarkastelen itseäni, näen rikkinäisen astian. Paloja puuttuu ja liimausjäljet ovat rumia, valtavia arpia. Jotkut kohdat on liimattu useaan kertaan ja sauma on heikko. Hyväksyn sen. Olen mitä olen. Ei tästä enää kauniimpaa saa.
En tiedä miten kauan tämä eheytyminen kestää, vai korjailenko itseäni koko loppuelämäni. Kestää mitä kestää, olen aina ollut sitä mieltä, että se matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Pyrin nauttimaan jokaisesta päivästä, edes jollain tavalla. Näkemään edes sen yhden kauniin asian, jonka vuoksi voi (yrittää) hymyillä. Alkaa elää, ei suorittaa elämää. Eheytyä ennalleen, olla kokonainen? Ehkä en odota kuitenkaan niin paljon. Vähempikin on hyvä, kunhan voin olla onnellinen. Vaikka sitten puolikkaana, rikkinäisenä.
Eilisen Helsingin reissun ja keikkaillan jälkeen tämä päivä on ollut tarpeen pyhittää hiljaisuudelle. En ole koko päivänä edes musiikkia kuunnellut. Hiljaisuus poikii ajatuksia, sitä pistää itsensä selkä seinää vasten, pelottaakin välillä. Tunnen olevani erossa muusta maailmasta. Tuolla jossain, joka puolella ympärillä, ihmiset elää, juttelee, metelöi..kaikkea mahdollista. Ja minä olen tässä, kääntyneenä itseeni, hiljaisuuden keskellä kuin toisessa ulottuvuudessa.
Tuossa jokin aika sitten koin kummallisen tunteen, kuin jokin olisi mennyt lävitseni, viiltänyt sieluani kuin terävä veitsi. Hätkähdin, tunne ei ollut mikään miellyttävä. Se meni kuitenkin yhtä nopeasti ohi, kuin tuulen henkäys. Olen viime aikoin ollut jotenkin henkisesti hereillä (enpä nyt paremminkaan osaa selittää). Kaikki aistit terävinä. Ja samaan aikaan tuntunut siltä, kuin olisin erillään todellisuudesta. Eilen kiinnitin siihen erityisen paljon huomiota, kun reissailin yksin. Tarkkailin maailmaa kuin vierailijana, olentona toisesta maailmasta. Todella monta kertaa päivän aikana, minulla oli tunne, kuin joku olisi kanssani, läsnä jokaisessa hetkessä. Illalla tavastialla hätkähdin, kun luulin näkeväni jonkun.. Noniin.. Bändit olivat huippuja ja minulla oli hauskaa omassa seurassani, vaikka välillä tulikin sellainen fiilis, että olisipa joku kenen kanssa pitää kivaa.
Erillisyyden tunnettani korosti eräs tapaaminen eilen. Kun saavuin Helsinkiin, odottelin ystävää rautatieasemalla palellen. Ykskaks kohdalleni pysähtyi tyyppi, joka aloitti keskustelun sanomalla (englanniksi), että anteeksi, oli pakko pysähtyä, kun katsoin silmiäsi. Kertoili siinä sitten tovin jos toisenkin, ettei ole koskaan nähnyt tällaisia silmiä ja että minussa on varmasti jotain hyvin erikoislaatuista ja että ihan kuin näkisi sieluuni asti jne. Siinä sitten silmät ymmyrkäisinä katselin tyyppiä ja pohdin, että mitä hittoa. Ihan tavalliset silmät minulla on niinkuin muillakin. Tyyppi häipyi siitä sitten ja jäin miettimään, että mitä helvettiä juuri tapahtui ja tapahtuiko sitä oikeasti vai olenko unessa.
Tahtoisin oppia lentämään, niin etten siipirikkona jäisi aina rannalle parantelemaan haavojani. Pelkään antaa itsestäni enää mitään, pelkään heittäytyä. Olen aina mennyt vahvasti tunteiden mukana ja heittäytynyt tuntemattomaan ottaen riskejä. Ihmissuhteisiin ja muutenkin. Kerta toisensa jälkeen olen päätynyt keräilemään itseni palasia, nuolemaan haavoja, peittelemään arpia. Nyt huomaan, että pelkään ajatusta tehdä niin enää. Jotenkin tuntuu turvallisemmalta vain piiloutua maailmalta, pukea ylle haarniska ja peittää muistijäljet, kaikki. Paeta, piiloutua, olla yksin. Huutaa, että antakaa mun olla.
Ehkä se olisi turvallisinta. Kuka nyt jaksaisi nähdä vaivaa sen eteen, että näkisi sen taakse, näkisi minut. Ja kuinka joku voisi vielä sen jälkeen nähdä minussa jotain hyvää, arvokasta. Enhän minä itsekään näe. En tiedä mihin itsetuntoni ja itseluottamukseni katosi. Sen verran sentään arvostan itseäni, etten siedä enää paskaa kohtelua mistään taholta. Ei minun tarvitse. Ja itsesääliin en sorru enää koskaan. Olen mitä olen ja that's it. minun on vaan elettävä sen kanssa. Itseni kanssa.
Olen ristiriitainen ihminen. Pidän monista ihmisistä ja arvostan sosiaalista kanssakäymistä, mutta samalla myös pelkään sosiaalisia tilanteita ja ihmisiä. Olen huomannut, että minusta on tullut koko ajan vaan epäluuloisempi, mitä ihmisiin tulee. Alan lähes aina miettimään ihmisten motiiveja tehdä jotain asioita. Siinä mielessä tykkään olla eläinten kanssa, ne kun eivät osaa huijata ja valehdella. Eläimet ovat teoissaan ja eleissään suoria ja rehellisiä.
Olen täynnä ristiriitoja ja omituisuuksia. Ja vikoja, virheitä, riitasointuja ja niin edelleen. Moni kuvittelee minusta sitä sun tätä, kuitenkaan vaivautumatta tutustumaan lähemmin. Tosin osaksi omakin vika, en kovin helposti avaa itseäni, näytä sitä mitä olen. Riisu itseäni alasti kaikesta turhasta, pinnasta. Koska pelkään, koska olen varovainen, koska en halua että minuun sattuu enää.
Olen kohdannut tänään surun, kaikessa kauneudessaan ja kipeässä olemuksessaan. Se saapui sieluuni pienen kissanpoikasen mukana, jonka elämä alkoi hyvin rajusti ja saattaa päättyä liian pian. Iltapäivä töissä oli henkisesti hyvin raskas ja kun lähdin ajamaan kotiin, itku tuli, vavahdutteli koko kroppaani päästä varpaisiin. Olen herkkä, ehkä liikaakin. Suru, kyyneleet, tuntuvat usein fyysisenäkin kipuna rinnassa ja on niin kipeä olla, ettei meinaa kestää.
Olen aina ollut, tai ainakin niin kauan kuin muistan, hyvin surumielinen, lapsenakin. Vakava, viihdyin yksin, omassa maailmassani, omissa aatoksissa. Kun isoisäni kuoli, en muista itkeneeni hautajaisissa. Olin vähän vaille yhdeksänvuotias ja silloin jo hyvin tarkka omista tunteistani. Pakenin pimeään aittaan itkemään, monta kertaa. Varmistin aina, ettei kukaan näe, että saan olla kipuni kanssa yksin. Sama on jatkunut kaikki vuodet, enkä vieläkään halua itkeä, hajota, toisen ihmisen nähden. Suru ja kyyneleet ovat minun yksityisasiani ja oikeastaan jopa häpeän sitä, jos joku näkee minun itkevän. Vaikeita ovat ne hetket, kun tarkaan vaalittu suojamuurini sortuu väärällä hetkellä. Silloin tekee mieli juosta helvetin lujaa karkuun jonnekin mistä kukaan ei löydä.
Metsä on ollut minulle aina turvapaikka. Jo alle kouluikäisenä juoksin metsään, itkemään, nauramaan..ihan mitä vaan. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmälle valitettavasti on jääneet metsäkävelyt. Viime keväänä, kun elämäni oli raskaimmillaan, löysin hetkellisesti voimaa metsän keskellä. Kun hengitin metsän tuoksua, keväistä ja raikasta, tunsin pitkästä aikaa iloa edes jostain. Metsä on samettinen, rauhoittava, pehmeä ja äidillinen. Kuin rakastava syli lapselleen.
Olen saanut kuulla usein elämäni varrella, että olen tosikko, ilonpilaaja, liian vakava jne. Ja yhtä monta kertaa olen alkanut uskoa siihen, todennut, etten yksinkertaisesti ole hauska enkä hyvää seuraa. Toisinaan tekee mieli huutaa, että kyllä minäkin osaan hauskaa pitää, mutta sitten epäilen omia sanojani ja olen vaan hiljaa. Yksin saan olla juuri sellainen kuin olen, kenenkään arvostelematta, moittimatta. Kun katson peiliin, en aina näe kovinkaan positiivisia asioita. Kun ajattelen itseäni toisten silmin, mietin, kuinka ne muutamat ihmiset jaksavat edelleen olla ystäviä minulle, jakaa kanssani elämänpolkuaan.
Olen sisältä arpinen ja haavainen, en tiedä onko minussa mitään kaunista jäljellä (tai onko koskaan ollutkaan?). Tuntuu, kuin joutuisin opettelemaan kaiken alusta, elämisen, unelmoinnin..kertakaikkiaan kaiken. Mietin tuossa päivänä eräänä, että olenkohan oikeastaan koskaan ollut ehjä. Ihan kunnolla ehjä. Ja voiko minusta tulla koskaan ehjää. Tulin siihen tulokseen, että realistisesti ajateltuna en varmaan koskaan tule täysin ehjäksi, haavat arpeutuu, mutta arpikudos jää muistuttamaan kivusta. Olen kovin rikkinäinen, mutta itselleni ihan kelpaava.
Olen kulkenut elämässäni lähes alusta asti vastavirtaan. Tehnyt asiat päinvastoin, oppinut kaiken kantapään kautta. Lapsuudessa jo, muistan kuinka koin olevani aina kovin erilainen kuin muut. Jotenkin ulkona siitä todellisuudesta,mitä kaikki muut elivät. Viallinenkin kenties. En ole koskaan mennyt helpointa reittiä, vaan tasan juuri siitä, mistä olen itse halunnut. Oli se sitten vaikea tie tai ei. Olin tosin pitkään kiltti, yläasteelle asti, kunnes päätin etten enää tahdo tehdä niin kuin käsketään, vaan niin kuin itse näen oikeaksi. Kapinahenki syttyi, mikä lienee tosin teinille kuin teinille olevan ihan normaalia. Minä vedin sen vaan sen verran yli, että jouduin siitäkin kiusatuksi. En halunnut olla kuin muut, pukeutua kuin muut, ajatella kuin muut. Joka kerta kun sitä yritin, huomasin sen aiheuttavan sisäistä ahdistusta. Lähdin kulkemaan suosiolla omaa polkuani.
Vuodet on vierineet ja polkuni on ollut helvetin vaivalloinen ja takkuinen. Joka asian olen kantapään kautta opetellut edelleen ja kasvanut henkisesti paljon enemmän kuin monet muut (en tosin halua nostaa itseäni mitenkään jalustalle, se ei ole tarkoitus). Lähdin suht varhain pois äitini helmoista (16-vuotiaana) ja jouduin tuuliajolle oikein huolella. Kaikista karikoista huolimatta, seison edelleen omilla jaloillani ja olen vahvempi kuin koskaan. Olen aina halunnut kokeilla, mihin asti siipeni kantavat, kuinka tämä matka voi olla hieno kokemus kaikin puolin. Olen mokaillut, tehnyt ihan paskojakin asioita, mutta en kadu mitään, sillä ilman kaikkea sitä en olisi tässä nyt tällaisena. Matka ja vapaus on olleet minulle aina tärkeämpiä kuin mikään tavoite, mikään päämäärä.
Haluan kiittää äitiäni siitä, että olen saanut häneltä vapauden elää elämääni juuri niin kuin olen halunnut. Olen saanut mokailla ja korjata virheeni. Olen saanut sekoilla ja nousta jälleen. Olla juuri tällainen. Oma itseni, ilman rajoituksia, ilman odotuksia. Äiti on ollut elämäni suurin kannustaja, se, joka on uskonut minuun silloinkin, kun kaikki muut ovat olleet sitä mieltä ettei minusta koskaan tule mitään. Ja antanut vapauden olla Minä.
Olen elänyt aina täysillä. Rajoittamatta mitään. Tai no..en aina..elämäni kaksi vakavaa parisuhdetta ovat rajoittaneet elämistäni, hyvinkin paljon. Eniten siitä saan tosin syyttää itseäni. Halua yrittää elää "normaalia" elämää. Se teki minut usein ahdistuneeksi, tiedostamatta. No, en ala ruotimaan parisuhdeasioita tässä enempää. Ne ovat yksityisiä.
Mutta se täysillä eläminen, tunteella eläminen. Mennä mihin sydän vie, suuremmin ajattelematta. Iän myötä on tullut toki viisaus (?) ajatella isot asiat sekä järjellä että tunteella, harkiten pitkään ja hartaasti. Mutta silti se tunne on se, mikä suuresti ohjaa minua edelleen. En voi kutsua itseäni kovinkaan rationaaliseksi ihmiseksi.
Tuntuu, kuin jatkaisin nyt polkua eteenpäin, jolta eksyin vuosia sitten..
Nykyään tiedostan heikkouteni, vahvuuteni ja vaikean mieleni paremmin kuin koskaan ennen. Osaan jo tunnistaa ne hetket, kun mieli menee liikaa johonkin suuntaan ja tasapainottaa sitten sitä tilannetta kovalla ajatustyöllä. En syytä siitä ketään, jos minua ei kukaan enää koskaan jaksa. En minäkään jaksa enää yrittää miellyttää ketään, olla jotain muuta kuin olen, vain siksi että minusta pidettäisiin. Kunhan riitän itselleni ja olen itselleni hyvä, se riittää. Minulla on tämä elämänmittainen matka, minulla on vapaus. En tahdo että minua kahlitaan, hallitaan, määrätään. Jos jaksaa vierelläni juosta, se on hyvä, mutta en odota mitään. En enää koskaan mitään.
Haluan elämältäni sitä, että jokainen päivä on elämisen arvoinen. Että jokaisessa päivässä on edes yksi asia, minkä vuoksi olla onnellinen ja kiitollinen. Ettei tarvitse kuolinvuoteella katua elämättä jäänyttä elämää, huomaamatta jääneitä asioita, iloa ja onnea, kiitollisuutta.
Tähän inspiroivin lyriikoin varustettu biisi, kiitos tästä päivästä.
Tauko kirjoittelussa johtuu järjettömästä ajatuslaukastani ja siitä johtuvasta keskittymiskyvyn puutteesta. Mennyt pitkä tovi niin, etten jaksa keskittyä päivässä yhteen asiaan kovinkaan pitkään. Töissä se fokus pysyy ja jaksan skarppina, mutta kotiin päästyä mieleni levähtää kuin jokisen eväät pitkin maita ja avaruuksia. Kun yritän keskittyä johonkin, huomaan hetken päästä ajattelevani jo ainakin kymmenettä asiaa, enkä välttämättä muista mitä alunperin piti tehdä. Tämä ajatusvirta pyörteineen on muodostunut jo aika rasittavaksi, sillä en saa mitään aikaiseksi kotona, sillä vapaa-ajalla minkä voisin käyttää esimerkiksi itseni toteuttamiseen maalaamisen tai kirjoittamisen keinoin (tai ihan mihin vaan mielekkääseen tekemiseen). Olen jumittanut koneella enemmän kuin olisi hyväksi, käynyt toki urheilemassakin pakolliset muutaman kerran viikossa, mutta enimmäkseen istunut koneella, hoitanut arkiset velvoitteet ja seilannut ajatuksissani pystymättä keskittymään mihinkään edes puolta tuntia.
Käväisin Vaasassa ystävän tykönä ja se oli kyllä tarpeellinen viikonloppu kaikkine hauskuuksineen. Sain rillutella, levätä ja parantaa maailmaa ihanan ihmisen kanssa (Heidi), sekä ajaa pitkän matkan kuunnellen musiikkia täysillä ja ollen vain omien ajatusteni parissa. Perjantai oli kyllä sellainen aivot narikkaan-päivä, illalla lähdettiin hummailemaan pienessä sievässä ja baarissa nähtiin erittäin hauska bändi. Rilluttelu jatkui minttushottien, hyvän seuran ja kaikenmoisen mukavan merkeissä aamuyöhön, kunnes pilkun jälkeen aikamoisessa tuiterissa (allekirjoittanut ainakin) taksilla suhaten päästiin nukkumaan (kylpyammeessa lillumisen jälkeen). Enpä muista milloin olisin viimeksi pitänyt yhtä hauskaa (ihan järkevästikin vielä, humalatilasta huolimatta), tosin lauantain järkyttävä krapula ei kyllä houkutellut moiseen harrastamiseen kovinkaan pian uudestaan. Lauantaina raahauduttiin illasta studiolle kuvailemaan ja tuloksena krapulatilaan nähden oikein hyviä kuvia. Sunnuntaina ei olisi tehnyt mieli lähteä kotiin ollenkaan, sen verran voimauttava viikonloppu Vaasassa taas oli. Olihan se kuitenkin ajeltava, tosin venytin aika myöhälle lähtöä. Oli aika hieno fiilis ajella itsekseen sellaiset reilu viisi tuntia. Pimeässä, kuunnellen musiikkia kovalla, lähes tyhjillä teillä. Tuntui jopa, että matka loppui kesken, olisi voinut vielä lisääkin ajella. Muistin taas, miksi sillä on väliä, millaisen auton hankkii ja millainen äänentoisto siinä on (omassanihan ei ole hyvää soitinta, ei hyviä kaiuttimia ja muutenkin aika paska auto).
Peikonpoikanen jäi mummolaan viikoksi ja ajattelin, että minulla on aikaa kaikille omille jutuille kunnolla. Noh, viikko hurahti enkä mitään saanut aikaan ajatuskaaoksen vuoksi. Toivon todella, että keskittymiskykyni palaa pian. Ehkä pitäisi pitää tietokone kiinni pari päivää. Tosin tarvitsisi sitten muutenkin rauhaa ne pari päivää. Kaikelta turhalta. Voisin kuunnella binaural beatia ja kerätä palaseni kokoon. Ihme, että olen saanut kirjoitettua nyt näinkin paljon tekstiä, tosin aika monessa pienessä pätkässä (kenties sen huomaa?). Koko ajan joku katkoo ajatuksia ja häviää se jutun punainen lanka.
Hmm..olen alkanut pitkästä aikaa kuunnella musiikkia, kaikenlaista, sellaisia orkestereita varsinkin, mitä en aiemmin ole kuunnellut. Siinä mielessä youtube on aika hieno keksintö, siellä voi surffailla musiikin parissa ja löytää kaikenlaista uutta. Olen huomannut myös tarpeen kääntyä pitkästä aikaa hieman sisälle päin, etsiä jotain henkistä, joka kenties voisi tasapainottaa mieltäni. Elämäni on ollut pitkään suorittamista, tekemistä ja aika pinnallisten asioiden tavoittelua. Ei mikään ihme, että olen ollut kovasti tyytymätön jo todella pitkään. En ole tiennyt miksi, koko ajan on tuntunut, että jotain puuttuu. Sellainen syvällisempi taso elämästä, oleminen toisinaan niissä ajatuksissa. Kosketin sitä ollessani lapissa toissavuonna ja jäin kaipaamaan sitä kamalasti. Elämä on niin pirun hektistä...
Ja taas..katkoksia katkoksien perään..Ei-vaan-pysty-keskittymään.
Aika lempeä päivä, välillä suorastaan riehakkaan iloinen. Hyvä fiilis, ainakin toistaiseksi. Nautin siitä niin kauan kuin sitä kestää. Ajatukset on olleet kesässä, lämmössä, hiekkarannoissa, tanssilavoissa, sateisissa öissä (lämpimissä), ukkosessa..kaikessa mukavassa. En kiusallakaan ajattele sitä, että minun pitää olla koko kesä työssäoppimassa. Onneksi kesällä pärjää vähemmälläkin unella, riittää aikaa paljon muuhunkin kuin työntekoon. Kun tulin kotiin tässä illalla, oli fiilis mitä mainioin, olen hoilannut vanhaa Apulantaa, tanssahdellut kävelemisen sijaan ja hyräillyt itsekseni. Kaikenlaista hupsuttelua, sanon ma. Nyt vähän väsyttää ja aktiivisuus on hiipunut hieman, mutta edelleen on hyvä fiilis.
Ei hätää murmelit, en ole mennyt sekaisin, en vetänyt mitään vettä väkevämpää, en hurahtanut uskoon tai mitään muutakaan höpöhöpöä. Kyyninen minä on kyllä täällä, ei se mihinkään katoa, tänään on vaan ollut oikein hyvä päivä. En ole ajatellut niitä asioita, mistä kyynisyyteni kumpuaa. Tähän päivään ei kuulu mitään syvällisempiä ajatuksia, pelkkää hetkistä nauttimista ja kesästä haaveilua. Ja lehmiä <3 (töissä). Liikkuminen tekee hyvää, eläimet tekee hyvää, huomenna on perjantai ja pääsen koko viikonlopuksi pois ahdistavista kuvioista, kotihommista yms, sauna on lämpiämässä, takka tulilla ja ostin kolme litraa punaviiniä (jota en ole aiemmin maistanut). Joo, en aio juoda koko satsia tänään, lasillisen maistan.
Eilen sain kuulla viisauden sanoja (?), joita sopii pohtia enemmänkin, mutta niistä ehkä toisella kertaa. Nyt en kuluta aivoenergiaani pohdiskeluun, sillä se on aika takuuvarma tie kyyniseen mököttämiseen. Kohta pääsen saunaan ja huomenna auton nokka kohti Vaasaa ja ystävää. Aivot narikkaan ja ehkä myös sitä maailmanparannusta viinilasillisen jos toisenkin äärellä.
Ihan ihmeellinen päivä, ihmeellinen fiilis. Joka asia takkuaa, menee pieleen, musertuu jne..suoraan sanottuna koko elämä kusee nyt pahasti. Vituttaa ko pientä oravaa talvella kun käpy on jäässä. Ihan helvetisti. Välillä tulee itku kun ei jaksa enää pingottaa, välillä tekee mieli paiskoa astioita seiniin, mutta nyt on löytynyt ihan uusi ulottuvuus vitutukseen, sellainen multihuipentuma. Se hetki, kun alkaa naurattaa ihan helvetisti, ihan vaan sen takia kun vituttaa niin paljon. Ihan uskomattoman surkuhupaisaa, niin perseestä kaikki, ettei voi muuta kuin nauraa. Elämäni on niin tragikoomista, ettei oikeasti voi olla mahdollistakaan. Mitä tässä enää voi tehdä muuta kuin nauraa? Viha on kulutettu loppuun, itkeä ei jaksa (eikä siihen ole rauhaakaan), masentua en halua (positiivinen ajattelu on ollu viime kuukausina aika haasteellista), joten nauretaan sitten. Perkele. Ihan kaikelle.
Koska oikeasti..
Oikeasti alkaa välillä olla usko ja luottamus lopussa IHAN kaikkeen. Kas näin, kyyninen peikko sisälläni valtaa alaa ja suon hälle ilomielin tilaa. Loppuu se haihattelu ja hömppä. Elämän ja unelmien uudelleenrakennus on helvetin haasteellinen homma, raskasta ja epätoivoistakin välillä. Varsinkin useista haaveista luopuminen. Se tekee kipeää, kipeämpää kuin haluaisin edes itselleni myöntää.
En voi käsittää ihmisiä, ymmärtää yhtään motiiveja erilaisiin tekoihin ja ajatuksiin. Mitä olen saanut sillä, että olen aito, oma itseni? Sillä, etten feikkaa, en esitä mitään, en lähde pelaamaan pelejä tai vetämään rooleja? Sillä, että olen rehellinen, suoraselkäinen ja uskollinen? Sillä, että olen herkkä, tunteellinen ja empaattinen? Olen pitänyt näitä ominaisuuksia hyveinäni ja arvostettavina asioina muissakin ihmisissä. Ilmeisesti tämä todellisuus ei näillä toimi, sitä jää vaan jalkoihin ja joutuu satutetuksi. Kerta toisensa jälkeen. Ihmissuhteissa, työssä..joka paikassa. Varsinkin ihmissuhteissa...
Sitäpä juuri, elämäni tällä hetkellä. En saa otetta oikein mistään ja päivät valuu ohi sekavina räpellyksinä. En saa mitään tehtyä loppuun asti ja pienikin hallinta asioihin on hukassa. Voimat ehtyy, kun en saa nukuttua kunnolla/tarpeeksi, raha-asiat stressaa ja tulevaisuus on pelottava ja piilossa. Tahtoisin pistää tunteet jäihin ja mennä pelkän järjen/järkeistämisen voimalla eteenpäin. Tunteminen on niin pirun raskasta..
Suututtaa. Kiukuttelen pääni sisällä itselleni, henkisellä nyrkillä paukutan ja soimaan, olen suuttunut minulle. Miksi pitää voimat loppua kesken aina juuri sillä hetkellä, kun niitä eniten tarvitsisi? Koti on tällä hetkellä yksi helvetin kaatopaikka, mikään ei löydä paikkaa, kaikki vaan leviää käsiin yhtä hienosti kuin koko muukin elämä. Oikea konkreettinen todiste siitä, miten sekavaa voi olla sekä pään sisällä että ympärillä. Kun ympäriltäni katoaa järjestys, tuntuu että mielikin menee ihan kaaokseen.
Tarvitsen lepoa..kunnon lepoa nyt...pakopaikan missä nukkua edes yksi yö ilman heräilyjä, ilman stressiä, ilman huolta kaikesta raskaasta. Kerätä voimia tuleviin vastoinkäymisiin. Hitto..voisko jo vähän hellittää?
Olen tällä hetkellä aika tuuliajolla. Minulta puuttuu selkeä suunta, määränpää, se ranta johon voisin ankkuroitua, laituri joka henkisi turvaa. Sydämeni on pirstoina, ollut jo kohta vuoden päivät. Olen henkisesti vereslihalla ja pienikin asia hiertää auki arpeutumattomat haavat. Joudun taistelemaan päivittäin oman mieleni kanssa, jotta pysyisin pinnalla, kun synkät aatokset yrittävät painaa minua aaltoihin. Laituri haaveeksi jää..
Ihmissuhteissa poltan itseni karrelle, kerta toisensa jälkeen. Kun uskallan heittää itseni mukaan pyöritykseen, saan kokea karvaasti sen kitkerän pettymyksen, mikä maistuu siinä hetkessä kun kaikki romahtaa. Niin paljon pinnalta kauniita sanoja, katteettomia lupauksia ja sanahelinää mahtuu menneisiin vuosiin. Mitä sitä voi enää uskoa, mitä muuta kuin itseään. Luottamus, toivo, usko paremmasta huomisesta..niin hukassa juuri nyt. Nyt olen saanut niin karvaan opetuksen, etten tule sitä unohtamaan. En vielä tiedä millä tavalla se vaikuttaa tulevaisuuteeni, kuinka kauan vie ennen kuin haavat arpeutuu. Olen aikamoinen ihmisraunio, enkä syytä ketään, kuka ei sitä jaksa katsella, kuunnella.
Pelkään ehkä eniten tulevassa sitä, että sama paska jatkuu, sydän karrella aina vain uudestaan ja uudestaan. Ehkä minussa on joku piirre, asia, joka tekee minusta helposti satutettavan. Kerran käytettävän, kertakäyttöisen esineen. Ehkä se on minussa tai sitten tässä maailmanmenossa. Tiedä häntä.. Ehkä olen liian herkkäuskoinen, ehkä ajattelen kaikesta liian kauniita, liian hyvää, liian paljon.. Joku herättää toivon toisinaan, polkeakseen sen sitten maahan. Ehkä olen vääränlainen, kaikelle, kaikille. Jotain vikaa, valmistusvirhe, liikaa käytön jälkiä, säröjä, arpia.. Mutta..arveton on arvoton? Se mitä näen itsessäni juuri nyt, ei paljoa lohtua anna.. Kuvajaiseni on ruma, arpinen, liikaa nähnyt olento.
