On se alitajunta vaan jännä juttu. Koko päivän olen tässä miettinyt oman alitajuntani toimintaa ja sitä kuinka joskus ymmärrän piankin mitä se yrittää minulle kertoa ja joskus en meinaa millään tajuta. Nyt on ehdottomasti jälkimmäisen vuoro. Olen tässä pian viikon verran kärsinyt mieltä painavista asioista, jotka jostain syystä ponnahtivat männäviikolla pinnalle. Viime yönä nukkumaan mennessä kyllästyin siihen, etten saa unta ja siihen, että yritän jemmata ne ajatukset pois. Ajattelin ottaa härkää sarvista ja ajatella ne asiat läpi ja antaa sitten alitajunnan käsitellä ne unissa, tyyliin "aamulla olen viisaampi". No ei mennyt taas ihan niinkuin strömsössä, aamulla heräsin selkeääkin selkeämpi nähty uni mielessä ja mietin että "mitä vittua?!". Miten ihmeessä kyseinen uni liittyy millään tavalla ajateltuihin asioihin. Tätä asiaa olen pitkin päivää yrittänyt pohtia enkä keksi yhteyttä. Näin unta vauvasta, pienestä, uudesta vauvasta. Ihka omasta, minun ja puoliskoni aikaansaamasta, jota hellästi kannoin sylissä ja imetin kuten tuota peikonpoikasta aikanaan. Samaan aikaan minulla oli kova huoli, peikonpoikasen oli siepannut hänen oma isänsä, syystä jota uni ei kertonut. Olin aamulla ihan sekaisin unesta ja koulupäiväkään ei saanut sitä pois mielestä. Näin iltasellakin vielä mietin eläväistä unta, niin todentuntuista.
Pohdin myös sitä, kuinka alitajunta usein tunkee esille juuri ne asiat mitkä haluaisi työntää pois mielestä, piiloon jonnekin (mieluiten ikuiseen kadotukseen). Kuinka olenkaan tässä pitkään yrittänyt hyväksyä ajatuksen, etten enää tee lapsia, että en edes haluaisi lisää lapsia. Yrittänyt myydä itselleni sitä todellisuutta, keksiä jotain muuta tilalle ja vakuutella yhtä paljon itseäni kuin muitakin, kuinka minulla on niin paljon muutakin, etten HALUA enää lapsia. Olen kaikin keinoin yrittänyt työntää koko asian pois mielestä. Mutta ei, alitajuntani on toista mieltä ja nyt ykskaks kaataa lapsiasian nenäni eteen liiankin eläväisenä unena. Justiin kun yritin käsitellä parisuhdekriisiasioita sen avulla. Miksi? Sitä en osaa sanoa, ehkä vastaus löytyy joskus ja ehkä joskus keksin oliko tuolla unella joku yhteys mieltäni painaneisiin asioihin. Tämän päivän olen kaivannut vauvantuoksua, sitä kaikkea mikä on peikonpoikasen kanssa jo kaukana takanpäin. Muisto unesta haalenee, huomenna voi olla jo poissa, mutta voinko enää sulkea itseäni tältä asialta kokonaan?
Olen opetellut käyttämään hyväkseni alitajunnan viestejä, nimenomaan tekniikalla 'ajattele illalla, käsittele yöllä'. Siitä on ollut paljon hyötyä ja paljon oivalluksia, mutta nyt olen ihan pihalla. Kertakaikkisesti.
En keksinyt nyt mitään järkevää otsikkoa, mielessä on niin monta asiaa etten edes tiedä mistä kirjoittaa. Olen saanut huomata tässä "loma"viikolla, kuinka liika vapaa-aika tekee hallaa tietyllä tavalla. Alkuviikoksi olin haalinut sitä sun tätä ohjelmaa ja semiflunssaisena säntäilin sinne tänne ja olin aivan liekeissä. Keskiviikkona iltapäivästä, viimeisen sovitun ohjelman jälkeen, tuntui takki tyhjältä ja siitä alkoi eräänlainen ajatusten lasku sinne mihin en todellakaan olisi halunnut. Jostain jemmasta päähän tulvi kaikki parisuhdekriisin asiat, vei perkeleet unetkin, melkein sai jo masennuksiin. Mikäli en olisi aiemmin niin tarmokkaasti päättänyt positiivisuuden muutoksesta, olisin takuulla kaivautunut poterooni ja täysillä kaatanut kaiken paskan ja murheen päälleni. Noh, helppoa tässä ei ole ollut, mutta olen sentään säästynyt masennukselta. Enkä nyt sitten tiedä onko se hyvästäkään vaan työntää ne ikävät asiat jonnekin kaapin taa, kun ne kuitenkin tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin. Sitä en tiedä miten saisin käsiteltyä ne jutut niin ettei niitä tarvitsisi enää kohdata, ainakaan tällaisissa merkeissä, eikä yrittää työntää niitä johonkin piiloon. Päivä kerrallaan eteenpäin, I guess...
Huomenna taas paluu arkeen, heti aamusta anatomian&fysiologian tentti ja opiskelu jatkuu. Ainakin saa ajatukset taas suunnattua toisaalle. Toisaalta kyllä harmittaa, kun loppuu kotiopiskelu, on tämä tietyllä tavalla ollut aika vapauttavaakin. Eilen oli vielä lapsivapaa ilta. Raijasin peikonpoikasen ystävän tykö hoitoon ja lähdettiin puoliskon kanssa elokuviin. Olipa aika muksaa pitkästä aikaa pukeutua vähän nätimmin ja pistää ihanaakin ihanammat saappaat jalkaan, käydä oluella ja katsomassa hyvä elokuva. Kotona tuli vielä kuunneltua musiikkia oikein kunnolla, tietysti punaviinin kera. Koko ilta sujui varsin mallikkaasti, aina siihen asti kunnes mentiin nukkumaan. Siinä vaiheessa puolisko keksi, että asiat eivät olekaan hyvin, riidanpoikanen, toinen nukahti ja itse jäin sitten kiukkuihini vellomaan. Tänään ei olla puhuttu koko päivänä sanaakaan toisillemme, saa nähdä kuinka kauan mykkäkoulu jatkuu. Tämä ei kyllä ole todellakaan minun tapani käsitellä asioita, mutta ajattelin kokeilla nyt puoliskon tapaa. Olen meinaan useaan otteeseen saanut kuulla, kuinka asiat pitää aina tehdä minun tavallani. Noh, tehdään sitten hänen tavalla. En kyllä tiedä millä tapaa tämä on hyödyksi kellekään tai mitä tällä saavuttaa, mutta enpähän ainakaan ole tyrkyttänyt omaa tapaani toimia.
Loppuun täytyy hehkuttaa Mokoman uutta levyä, 180 astetta. Ihan loistava monipuolisuudessaan ja levyltä löytyy kaksi positiivista buustausbiisiä joita tekisi mieli luukuttaa tauotta: Uskalla elää ja Vapaa. Ihan parhautta <3
Kuten jo otsikko kertoo, yritän kertoa hieman muutoksesta, omasta sisäisestä sellaisesta. Infernaalinen parisuhdekriisi toi meikäläisen elämään jotain hyvääkin, henkilökohtaisen kriisin ja sitä kautta henkisen kasvun ja huomion muutoksen tarpeesta. Olen totaalisen kyllästynyt onnettomaan olotilaan, epätoivoon ja moneen muuhunkin negatiiviseen tunteeseen ja ajatukseen. Sanoin itselleni STOP! Nyt, heti, stop! Hiljalleen olen onnistunut muokkaamaan asennettani positiivisempaan, näkemyksiäni parempaan (?) ja mikä parasta; näkemään ne pienetkin asiat mitkä mulla on elämässäni hyvin. Ja ykskaks huomasin, hitto, mähän olen oikeasti tosi onnellinen. Käännekohta taisi tulla tuossa kesällä, kun huomasin että pärjään kyllä vaikka parisuhde päättyisikin. Aloin kunnolla seisomaan omilla jaloillani, ottaa vastuun omasta onnellisuudesta. Olin kyllä kuvitellut jo aiemminkin tekeväni niin, mutta enpäs ollutkaan. Ja nyt, kun en vielä uskalla nojata parisuhteeseen, seison edelleen omilla jaloillani tanakammin kuin vuosiin. Parisuhde on edelleen osana elämääni, toki, mutta en kaada puoliskon niskaan enää yhtään pisaraa vastuuta Minun onnellisuudestani. Tietenkin yritän tässä parisuhdettakin omalta osaltani korjata ja opetella kuinka siitä saisi hyvän ja kestävän ja tyydyttävän, mutta ainakin yhtä tärkeänä pidän itseäni, Minua, opettelen olemaan terveellä tavalla itsekäs ja rakastamaan itseäni (edelleen terveellä tavalla).
Tästä kaikesta johtuen kummastelen puoliskoltani usein kuulemaani väitettä, että olen huonolla tuulella tai että minun pitäis olla iloisempi. Oikeasti outoa, sillä en ole aikoihin voinut yhtä hyvin ja tunnen itseni varsin hyvinvoivaksi ja onnelliseksi. Okei, en mä kulje hymy naamalla koko aikaa, en oikeastaan kovinkaan usein, mutta eipä musta sellaista saakaan. Pidän tärkeämpänä sitä, että tunnen olevani onnellinen. Kun sisällä tuntuu että onni ja ilo kuplii. Harmittaa tietysti jos ei se puoliskolle välity, sillä haluaisin aidosti jakaa hyvän fiilikseni hälle, jos se vaikka tarttuisi. Ei musta myöskään tule ylipirteää ja ylisosiaalista, sillä rakastan rauhaa ja hiljaisuutta ja perusluonteeltani olen aika hiljainen tyyppi. Silti, mä nautin monista pienistäkin asioista ihan hirveästi ja tykkään tasaisesta arjesta, toistuvista asioista ja rauhallisesta elämästä. Tietty haluan välillä irrotellakin, käydä siellä ja täällä ja juoda välillä itseni hutikkaan, mutta se ei ole elämäni pääpointti eikä sisältö. Minun onneni löytyy arjesta. Ihan tavallisesta ja varmasti monen mielestä tylsästäkin arjesta. Tasainen elämä tuo mulle turvaa ja pitää mielen aisoissa, tunnen olevani tasapainossa. Elämä ei ole enää tätä:
Päässäni seilaa vieläkin monia kysymyksiä, mutta luotan siihen, että vastaukset löytyy kun niiden aika on. Siihen asti yritän pitää kiinni onnellisuudesta ja jatkaa samaa rataa. Tänks.
Olen jotenkin lukossa. En ole saanu kirjotettua aikoihin mitään vaikka olen jo toista kuukautta suunnitellut. Aika juoksee vaan eteenpäin ja ajatukset laukkaa sitäkin nopeampaan. Puhumattakaan kaikesta mitä tässäkin välissä on taas tapahtunut.
Lapin loma tänä vuonna ei tuonut minulle sitä mitä viimeksi, mielenrauhaa. Totesin vain, että oli ihan helvetin väärä aika lähteä viikon reissulle äiteen ja isäpuolen ja peikonpoikasen kanssa samalla miehen ollessa itsekseen kotona. Ei hyvä... puolet ajasta meni kaikenlaiseen murehtimiseen ja hermot oli kireällä kaiken maailman aikataulujen vuoksi. Noh, sain sentään jotain hyvääkin, nähdä taas Kilpisjärven, Saanan, Lapin valtavan erämaan ja Norjaa vielä edelliskertaakin enemmän. Norja <3
Sitten alkoi peikonpoikasella eskari ja vähän ennen opintojen alkua kavioeläimeni loukkasi silmänsä. Siihen loppui laidunkausi ja alkoi pitkääkin pidempi hoito, kuusi kertaa päivässä parin tunnin välein silmätippoja, kipulääkettä, sulfaa, toisenlaisia silmätippoja, lisää kipulääkettä, seerumia ja monenlaista. Tässä reilun kuukauden aikana olen epätoivoissani jo ollut pistämässä koko konia monttuun ja itkenyt ja raivonnut ja hoitanut ja rampannut tallilla jnejne. Kunnes tapahtui ihme, aloin syöttää MSM-jauhetta ystävän vinkistä ja sain vielä gram-negatiivisiin bakteereihin tehoavan silmätipan vanhan lisäksi ja kas, viikossa tapahtui ihmeparannus. Eilen iltasella kävi eläinlääkäri ja vihdoin viimein sarveiskalvossa ollu valtava haava oli ummessa ja arpikudosta lukuunottamatta simmu näytti ihan hyvältä. Huhheijaa, tuli huokastua helpotuksesta, melkein kiljuin riemusta. Arvoitukseksi jää, oliko syynä uusi silmätippa vai MSM vai molempien yhteisvaikutus. Joka tapauksessa silmä on nyt ok, enää tarvitsee hoitaa jalkojen kummallinen rupeilu ja turvotus (malaseb, tappaa kaiken talossa ja puutarhassa :))
Niih, alkoi se koulukin tosiaan ja elämä tuntuu ajoittain niin hektiseltä, että pelottaa millon tulee jaksamiselle stoppi (no okei, tänään tuli jo hetkellisesti). Opiskelu on kyllä kivaa ja opiskelutoverit ovat ihan mahtavia, mutta kaikki narut eivät tahdo pysyä käpälissä. Moni asia on jääny hoitamatta ja kotityöt kasaantuu ja apua.. Kerkesin innostua jo kamalasti pienistä elukoista ja haaveiltiin parista marsusta, mutta tänään tuli sellanen fiilis etten halua enää yhtään lisää eläimiä huollettavaksi ja häkkiä siivottavaksi. Näissä nykyisissäkin meinaa olla liikaa. Ei vaan jaksa issekseen kaikkea. Meikäläisen arjenhallinta on kyllä ihan ahterista. Kun ei vaan toimi. Tarttis varmaan jonkun tehokkaan martan opastamaan arkea käpälästä pitäen, "näin saat kaikki tarpeelliset asiat hoidettua ja ajan riittämään ja mielenkin pysymään hyvänä". Jep. Äiti?
Joo-o, jospa vielä lähtis käymään tallilla ja sen jälkeen vois kerrata huomiseksi mitä viime viikolla mikrobilsassa opiskeltiinkaan.
