keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Tyrskyjä

Usein ajatuslaukkani on raskasta, sekä minulle että varmasti lähelläni eläville ihmisille. Kun ei saa suitsittua virtaa, on vain pakko hypätä sen pyörteisiin mukaan. Viime yönä en taas(kaan) meinannut saada unta, ajatusmeri velloi pääni sisällä kuin rajumyrskyssä. Mielessä sata asiaa, sata kysymystä, eikä ketään kelle puhua. En raaski puoliskoani herättää moisen takia, onhan hällä kuitenkin työt tehtävänä, joten täytyy sukellella itsekseen kuohuissa. Jostain syystä mulle tuli ihan sairaan paha olo jossain vaiheessa ja jouduin reissulle vessaan. En ole oksentanu pitkään aikaan, mutta viime yönä annoin ylen. Takaisin sänkyyn kömmittyä tärisin kuin horkassa ja palelin, jossain vaiheessa sitten sain unta, kun nappasin puoliskon tiukkaan syleilyyn.

Minua surettaa moni asia ja heti aamusta tuli jotenkin voimaton olo kaiken tämän keskellä. Parisuhdekriisi on tietyllä tavalla ohi, mutta niin paljon on vielä asioita korjattavana, selvitettävänä, puhuttavana.. ja minusta tuntuu kuin en pystyisi tekemään enää yhtään mitään. Tuntuu kuin hakkaisin päätäni seinään. Mitä tehdä tilanteessa, kun toinen ei puhu? Ei avaa itseään, ei anna itsestään juuri mitään? Onko edes mitään tehtävissä vai pitääkö luovuttaa jo ja antaa virran kuljettaa jonnekin toisaalle? Suuria kysymyksiä päivittäin päässä ja toinen ei edes ajattele koko helvetin parisuhdetta... Tuntuu kuin olisin aivan yksin tässä.

No se siitä asiasta.. Olen ollu tässä puoltoista viikkoa ilman autoa ja täytyy sanoa että ahdistaa ihan pirusti. Olen totaalisen jumissa kotona ja seinät tuntuu kaatuvan päälle. Vein siis auton korjaamolle toissamaanantaina ja viime perjantaina piti saada auto takaisin, mutta kuinkas sitten kävikään... Perjantaina iltapäivällä soitin korjaamolle ja sanoivat, että väkisellä menee seuraavaan viikkoon, auto oli juuri maalaamossa. No voi v***u, tuumasin, meni perjantain suunnitelmat mönkään. Sama jatkuu tällä viikolla, eilen soitin taas ja kysyin, millonkas sen auton sais takaisin, ja..niinpä niin...auto oli jouduttu maalaamaan uudelleen, sillä maalisävyjen kanssa oli tullu vastoinkäymisiä. Jotenkin tuntuu, ettei tänäänkään tarvitse odottaa vielä autoa takaisin. Yksi miinus tässä on vielä se, että auto pitäisi viimeistään perjantaina katsastaa...Vi***

Jospa jotain positiivista yrittäisi lopuksi keksiä... Hmm... Aurinko paistaa tänään, jotenkin en vaan nyt osaa siitäkään nauttia. Hitto... En edes yritä.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Kipuja ja mietteitä

Olen viime päivinä tarkastellut elämääni jotenkin eri tavalla kuin pitkään aikaan. Ja tätä parisuhdetta eri tavalla, kuin koko tämän kriisin aikana. Olen menettänyt itsestäni jotain, paljonkin, uskon romantiikkaan ja tietynlaiseen rakkauteen, luottamuksen jne. Mutta olen myös löytänyt itseeni niitä puuttuvia palasia mitkä ovat olleet pitkään hukassa. Osittain saan kiittää rakkainta ystävääni Heidiä, jonka tykönä käynti palautti mieleen paljon niitä asioita mitä olen kaivannut entisestä elämästä, kun kaikki ystäväni olivat lähellä ja heidän kanssaan tuli touhuttua harva se päivä jotakin.
Olen löytänyt taas sen taiteilijan itsestäni (helvetin paljon kriittisempänä kuin ennen, mutta kuitenkin) mikä on ollut minulle rakkaimpia asioita itsessäni. Mulla oli aivan törkeän hauskaa esim, eilen kun innostuin erästä kisaa varten kuvailemaan sarjan kuvia pehmoleluista (oikeesti, pehmoleluista...). Innostuinpa vielä piirtämään koneella illalla harjoituskuvaa hevoseläimestä. Päässä muhii monenmonta ideaa tauluista, kun vaan sais aikaiseksi aina aloittaa.

Asioiden alulle saaminen on aina ollut mulle jotenkin äärimmäisen hankalaa. Asiasta riippumatta. Aina. Sitten kun aloitan, esim. piirtämisen tai lähden lenkille, nautin joka ikisestä hetkestä. Tarvitsisin joka tilanteeseen jonkun sparraamaan, tekemään mun kanssa asioita. Kävin innokkaana salilla reilu vuosi takaperin pari kuukautta, ystävän kanssa. Aina tuli lähdettyä, kun oli se toinen joka piti hakea mukaan ja kenen kanssa oli sovittu aika. Ja aina tuntui yhtä hyvältä, kun tuli kotiin. Salikäynnit loppuivat ystävän ja hänen perheensä sairastelurupeamaan, eikä olla sen jälkeen kumpikaan saatu aikaiseksi käydä uudestaan. En ymmärrä miksi mun on niin vaikea aloittaa yhtikäs mitään, kun mielelläni kuitenkin teen asioita. Se tuntuu hitonmoiselta taakalta ja usein pidän sitten itseäni vaan totaalisen laiskana ihmisenä, vaikka en oikeasti sellainen ole. Silloin kun on pakko tehdä jotain tai varsinkin jos olen jollekulle luvannut tehdä jotain, niin asiat hoituu. Esimerkiksi opiskellessa ei tehnyt tiukkaa herätä navetta-/talliviikoille viideltä aamulla tai tuossa alkukesästä, kun viikon hoidin heposia, niin ei tehnyt tiukkaa käydä kaks kertaa päivässä tarkistamassa hevoset,vedet jne. Saisko tähän vastauksen, miksi on näin?

Ainakin viimeiset kaksi kuukautta olen kärsiny lähes päivittäin järkyistä selkäkivuista. Syöny kourakaupalla 800mg ibumaxia ja maannut piikkimatolla, yrittäny venytellä jne. Osa kivuista johtuu huonoista päivittäisistä asennoista (istun huonossa ryhdissä koneella tai sohvalla, sekä epäergonomiset työasennot) ja osa siitä, että lihakset pääsi menemään jossain vaiheessa töissä taas niin jumiin, että hierojakäynti olisi paikallaan. Osa voi tietysti johtua jostain ihan muusta, mitä en tiedostakaan. Joka tapauksessa, kipu haittaa normaalia elämää aika helvetisti. Jos kyseessä olisi vanha tuttu alaselkäkipu, niin osaisin asian korjata nopeastikin, mutta tämä kipu sijoittuu yläselkään. Kai pitäisi investoida itselleen taas hierojakäynti, edellinen käynti aukaisi aika tehokkaasti meikäläiselle tyypillisen rintakehäjumiutuman.

Noniih, se kivuista. Oli alkuun jotain kauhean fiksua mielessä, mutta enhän minä nyt enää muista, että mitä. Surkuttelin tänään kurjaa kesää (sekä ilmojen suhteen että muutenkin...) ja lähestyvää syksyä. Tuntuu, etten ole saanut tehtyä juuri yhtään mitään koko kesänä, piha on kuin viidakko enkä ole edes huvimajaa siivonnut saati käyttänyt koko kesänä. Noh, asioita joita on kai turha murehtia. Jospa edes osan matoista saisi pestyä ennen syksyn sateita. Parin viikon päästä meikälikka lähtee taas Lappia (ja Saanaa) valloittamaan. Siinä on ainakin jotain odotusta. Erämaa ympärillä ja Saanan huippu, sinne saa nakkoa taas turhan ajatussaasteen ja selkiyttää mielensä.

Sitä odotellessa ;)


<3<3<3

torstai 19. heinäkuuta 2012

Mikä kesä?

Taas on vierähtänyt aikaa edellisestä postauksesta. Tapahtunut on paljon, niin paljon kaikenlaista etten joka asiaa jaksa selvittääkään. Ja kaikki asiat eivät julkisiksi kuulukaan. Työharjoittelu vierähti loppuun ja tässä nyt on yritetty jonkilaista lomafiilistä saada aikaiseksi. Parisuhderintamalla on tapahtunut kai kaikista eniten, mutta siitä kerron vähiten. Jääköön ne asiat yksityisiksi. Yhdessä ollaan edelleen, paljon on käyty läpi ja paljon on vielä matkaa, ennenkuin asiat ovat menneet yli kipupisteiden. Siltikin olen valmis yrittämään kaikkeni, pistämään peliin kaiken taistelutahtoni, että tästä vielä noustaan ja voidaan joskus olla onnellisempia ja ehkä hieman naurahtaakin tälle kaikelle. No, ei niistä sen enempää...

Tämän parisuhdekriisin aikana olen oppinut itsestänikin paljon, sanoisinko, että olen löytänyt palan sieluani uudelleen. Missä lie ollut kadoksissa, nyt se on taas löytynyt. Vaikka tietyllä tavalla olen useamman kuukauden kulkenut sumussa, niin pitkästä aikaa tahto on kirkas kuin lähdevesi. Asiat ovat loksahtaneet oikeille paikoilleen, tärkeysjärjestys tullut selvemmäksi. Moni asia mielessä muuttunut ja selkiytynyt. Tiedän mitä tahdon, mikä on tärkeää ja mille en enää anna niin paljoa arvoa kuin ennen.

Tänään on ollut kyllä päivä, kun minut on vallannut epätoivo ja suorastaan maailmantuska. Tuntuu, ettei mikään suju ja nyrkkiä puiden kiroan maailmaa; miksi minulle juuri pitää työntää kapuloita rattaisiin, miksi minun elämäni menee vähän väliä täysillä päin helvettiä? Kun ei jaksa kiinnostaa mikään, ei jaksa tehdä mitään, ei ole inspiraatiota mihinkään. Typerä, typerä sairaus, sitä tästä taas syytän. Kun asiat näennäisesti ainakin alkavat mennä parempaan suuntaan, niin ähäkutti, eipäs tarvitsekaan Harmin mielen nousta sieltä upoksista, sen kuin jää vaan rimpuilemaan aaltoihin. Tuntuu, ettei elämässäni ole minkäänlaista pointtia nyt, ei mitään mieltä, ei mitään intoa jatkaa. Yritän pitää kiinni siitä hatarasta uskosta, että huomenna voi olla jo ihan eri fiilis.

Onneksi sentään viime viikonloppu oli onnistunut. Visiitti ystäväni tykö Vaasaan oli paras idea pitkiin aikoihin. Kun sai olla oma itsensä, toisen seurassa, jakaa iloja ja murheita ja viettää hauskaa iltaa ja yötä baareillen ja tanssien. Satona ihania kuvia (Heidi, sä olet niin taitava <3) ja ehjempi olo, tosin myös ystävä-ikävä.

Nyt yritän löytää elämäniloni jostain ja rakentaa elämäni takaisin ehjäksi.. Kirjoitan pian (tai sitten en).