Tyvenessä

Yritän opetella pysähtymään, rauhoittumaan ja käsittelemään tunteitani. Maata pohjalla ja katsella etäältä tunteiden ja ajatusten myrskyämistä ja aallokkoja. Se on helvetin vaikeaa, bipolaarihärö kun pitää mun aivot jatkuvasti käynnissä, en saa rauhaa ajatuksilta. Kaikista rasittavinta on epätietoisuus asioista, tunne siitä että minulta salataan jotain, pidetään pimennossa. Aivot käy ylikierroksilla ja muutamassa minuutissa jo ehtii keksiä tuhat selitystä asialle kuin asialle. Menneisyyden vuoksi minun on aika hankala luottaa ihmisten sanomisiin, mikä tekee tästä kaikesta vielä hankalampaa.

Nyt minun täytyy pysähtyä. Hengittää syvään, hengittää kaikesta pahasta vapaata ilmaa. Yrittää keinolla millä hyvänsä rauhoittaa aivot. Olen kyllä oppinut tässä kriisin aikana nauttimaan pienistäkin hetkistä. Ajattelematta sen enempää kuin sitä hetkeä. Nyt kun saisi vielä huonoinakin hetkinä aivot pois päältä edes hetkeksi. Olen kyllä löytänyt itsestäni taas sen taistelijan. Tajunnut, että tapahtui mitä tahansa, minä selviän kyllä. Taivun, mutten taitu. Menen rikki, mutta jollain tavalla liimaan itseni kasaan. Rumahan se on sellainen vaasi joka on ollut sirpaleina monta kertaa ja aina uudestaan liimattu kasaan, mutta onpahan ainakin kasassa.

Varmaan kaikista eniten tässä tilanteessa ahdistaa se, etten oikein vieläkään tiedä mistä tämä koko tilanne johtuu. En saa suoria vastauksia mihinkään, joissain asioissa vain kiertelyä ja epämääräisiä mutinoita. Silti, oma rakkauteni toista kohtaan on vahvempi kuin koskaan aiemmin. Vaikka se tekee kipeää, niin on se silti parempi kuin unohtaa ja alkaa vihata, katkeroitua ja kovettaa itsensä. Sitähän en tiedä miten reagoin jos tämä yhteinen elämä hajoaa, pyyhitään pois. Mutta tällä hetkellä ajoittaisista vihan puuskista huolimatta rakastan mielummin sydän verillä, kuin vihaan.

En tarkoittanut pahaa...

Olen todella kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka ovat tukeneet minua kaiken tämän keskellä. Kelle olen voinut soittaa tai kirjoittaa. Kaikille teille, jotka olette kuunnelleet minua ja tarjonneet näkökulmia asioihin.

Syvempääkin syvemmissä vesissä...

En ole jaksanut kirjoittaa aikoihin.. Niin paljon pahaa on tapahtunut, niin kovin voimattomaksi ja väsyneeksi olen vajonnut. Sydäntä kalvaa jatkuva ahdistus, pelko ja tuska. Elämäni suurin kipu, pahin painajainen, on käynnissä, koko ajan mielen päällä. En ole moneen viikkoon nukkunut tai syönyt kunnolla. Painoa on tippunut kokonaisuudessaan jo 6kg (onneksi on varaa lähteäkin, en ole vielä kuihtumassa). Vanha "ystäväni" paniikkikohtauskin on minut kertaalleen löytänyt. Pelkään elämäni romahtavan totaalisesti, kaiken mihin olen voinut luottaa, katoavan taivaan tuuliin. Jo nyt minulta on vedetty matto alta, pakotettu selkä seinää vasten. Henkisesti piesty, revitty, rikottu, raiskattu. Tunnen itseni typeräksi, niin helvetin typeräksi. En tiedä mitä tehdä, yritän vain pysytellä elossa päivästä toiseen, yritän olla ajattelematta (se on kylläkin ihan täysi mahdottomuus). Pelkään, mitä jokainen päivä tuo tullessaan. Lisää pahaa, lisää tuskaa, lisää kyyneleitä, lopullinen tuomio?

Kaikista pahinta on se, että rakas tyttäreni joutuu kestämään tämän kaiken. Kun en jaksa oikein olla äiti nyt, en jaksa oikein mitään. Väkipakolla yritän selviytyä päivän rutiineista, olla itkemättä koko ajan. Kestää. Olen vain niin väsynyt esittämiseen, teeskentelemään että kaikki on hyvin, että jaksan kyllä. Kun en jaksa.. Tälläkin hetkellä pelkään sitä, mitä tuleman pitää kun puoliskoni (ainakin vielä puoliskoni) tulee töistä. Sanooko tänään, että nyt se on se hetki, kun haluaa erota, haluaa lähteä tästä.

Ihmettelen päivittäin sitä, missä vaiheessa tämä on mennyt tähän. Miksi ihmeessä en ole nähnyt mitään aiemmin, miksi ihmeessä toinen ei ole puhunut mitään aiemmin. Miksimiksimiksimiksi! En vain voi ymmärtää. Miksi toinen haluaa rikkoa lupauksensa. Miksei enää haluakaan yrittää. Miksi yhtäkkiä muuttui niin kovasti, kylmäksi, jopa ilkeäksi. Miksi ei voi korjata asioita vaan pitäisi heittää kaikki tämä roskiin. Onko se helpompi hankkia sitten uutta kuin korjata vanhaa? Mitään perusteellista vikaa kun ei missään ole. Tuntuu, että toinen haluaa vain paeta, eikä selvittää mitään, ei korjata enää mitään, ei yrittää enää.

Olen minä kyllä yhtä huolissani siitä miehestä ketä rakastan yli kaiken, kuin itsestänikin.

En haluaisi luovuttaa, en sitten millään, vaikka voimat ovatkin ihan lopussa. En haluaisi heittää melkein viittä vuotta romukoppaan, unohtaa kaikkea, aloittaa alusta. Tuntuu, että toiselle koko parisuhde käsitteenä on menettänyt merkityksensä. Unohtunut lupaus avioliitosta, siitä, että yhdessä ollaan ylä- ja alamäissä. Olen niin helvetin hämmentyny tästä kaikesta. Hämmentynyt, vihainen, surullinen... Tunteet heittelee laidasta laitaan, ollaan tehty ylilyöntejä typeryyksissään humalassa. Ikäviä asioita toinen toisillemme. Pyydetty anteeksi, annettu anteeksi (ainakin itse, toisen puolesta en osaa sanoa). Kaikki on silti vielä korjattavissa, mitään peruuttamatonta ei ole tehty tai sanottu. En ymmärrä...

Tänään aloin jo itkeä kesken työpäivän yhden viestin takia. Toinen laittoi, luin, vastasin..meni tovi ja purskahdin itkuun. Teki mieli paeta kotiin. Tosin kodistakin on tullut jonkinlainen vankila. Jään tänne yksin vähän väliä. Yksin itkemään ja katsomaan kaikkea minkä voin menettää pian. Seinät kaatuu päälle, enkä tiedä miten selviän.

Olin hämmennyksissä itsekin alkuvuodesta. Asiat ja tunteet oli solmussa omassa päässä enkä tiennyt oikein mistään mitään. Päätin silti, että tästä parisuhteesta en lähde, asiat selkenee varmasti aikanaan (niinkuin selkenikin) ja yritän rakastaa toista uudestaan. Rakkaus kun oli kadonnut johonkin masennuksen alle. Houkuttelin rakkauden esiin ja tulihan se sieltä. Ja sinä päivänä, kun toinen ilmoitti halustaan muuttaa pois yhteisestä kodosta, rakkauden palo oli selkeämpää kuin aikoihin. Moni asia selkeni täysin kirkkaaksi. Asioiden arvojärjestys löysi taas uomiinsa. Mutta oliko se liian myöhään?

Monet parit selviävät isommistakin kriiseistä. Miksi toinen ei halua enää yrittää? Miksimiksimiksi??

Oli pakko purkaa ajatusvirtaa tänne, kun ahdistaa taas niin paljon että oksettaa. Tänään olen kuitenkin saanut pidettyä syömiset mahassa, vaikka usein olenkin antanut ylen. Vituttaa reagoida mahalla niin voimakkaasti kaikkeen. Nälän tunne häviää lähes kokonaan ja syöminen on pakkosyömistä. Sitten kun syö, niin alkaa oksettaa.

Pelkään sitä viimeistä tuomiota. Sitä pahinta mikä mahdollisesti edessäpäin odottaa.. Kuinka sitten romahdan, kuinka sitten jaksan olla lapselleni äiti ja hoitaa kaikki asiat mitä pitää. En tiedä... enää mistään mitään...