Elämäni kuvat

Perjantaina toteutui viimein viimeiset kuusi vuotta päässä muhinut ajatus, uusi tatuointi. Olen ehtinyt piirtää lukemattomia versioita, jotka yksi toisensa jälkeen ovat joutuneet paperinkeräykseen kelpaamattomina. Rahastakin on ollut pulaa (niinniin) ja monen monta muuta syytä miksi näin kauan on vierähtänyt ajatuksesta käytäntöön. Tuossa taannoin, aiemmin syksyllä, minulle tuli keskellä yötä huima visio siitä, minkälainen tatuointi tulee olemaan. Perussetti pysyi samana kuin viimeiset kuusi vuotta, keskelle tulee ukonvasara, minulle yksi tärkeimmistä symboleista elämässä, mutta nyt tuli idea siihen mitä sen lisäksi: piikkiköynnöstä (orjantappuraa tjsp). Tämä siksi, koska tieni on ollut takkuinen, piikkinen suorastaan, sekä uskonasioiden että muiden juttujen vuoksi.

Lokakuun loppuvaiheilla marssin tatuointiliikkeeseen varaamaan aikaa ja esittelemään ideaani, josta oltiin varautuneen innostuneita. Pari päivää ennen H-hetkeä iski paniikki ja raapustelin toisenlaisen version ukonvasarasta ja kiikutin sen liikkeeseen. Meinasin kuolla paniikkiin kun lähes kaksimetrinen tatuoitu sälli tuijotti vuoroin minua, vuoroin uutta kuvaa ja tokaisi "täähän on ihan erilainen kuin se alkuperäinen". Sain soperrettua jännityksissäni jotain sekavaa ja sovittiin, että katsotaan sitten perjantaina mitä tehdään ja millä lailla.

Perjantaina jännitti ihan perkeleesti, kun marssin taas liikkeeseen (15min etuajassa). Funtsittiin ja funtsittiin ja loppujen lopuksi päädyin kuitenkin alkuperäiseen versioon, olihan se kuitenkin suomalainen malli eikä skandi/norjalainen mjölnir kuten jälkimmäinen versio. Yli puoli tuntia hikoilin ja jännitin penkillä, kun jättimäinen vakavailmeinen korsto piirusteli kuvan puhtaaksi. Katselin muita asiakkaita liikkeessä ja selasin portfolioita.

Loppuviimein istahdin penkille ja tyyppi kyseli "niin sulla oli ennestään tatuointeja?", johon minä vastaamaan että juu, onhan niitä kaksi. Takaisin kommenttina jotakin tyyliin " niin että tiiät miltä tuntuu" ja minä tyhmänä siihen notta "enhän mä nyt enää muista, kun edellisestä on tosiaan se 10 vuotta aikaa". Tähän sain vain naurahduksen vastaukseksi (tatuoijani on hyvin vakavailmeinen ja hiljaisen oloinen kaveri, jolta irtosi korkeintaan pieni naurahdus.Pidin hänestä silti jostain syystä). Juu-u, kymmenen vuotta tosiaan edellisestä leimasta, 11 vuotta ensimmäisestä. Eikä todellakaan pienintäkään muistikuvaa miltä se mahtoi tuntua. No, äkkiä se palautui mieleen. Ääriviivojen hakkaaminen oli sitä mitä jotakuinkin muistinkin, lähes meditatiivinen tila. Pienen tauon jälkeen alkoi täyttäminen ja varjostus...ja voi luoja, kuinka kipeää se tekikään. Viimoset kaksi tuntia purin hammasta, kiemurtelin ja lähes vesi valui silmistä kun sattui niin maan perkeleesti. Mutta kestin sen kuin Nainen isolla N:llä.

Höpötin jotain sekavaa lopuksi sekavassa olotilassa, tyytyväisenä ja pirun turtuneena. Taisi tatuoija-heppu naureskella miulle sisuksissaan, mutta olin tyytyväinen. Liekö näkynyt jopa kauhua hänen silmissään, kun uhkasin mennä seuraavankin tatuoinnin ottamaan samaan paikkaan *hih*. Jotenkin minusta tuntui, että pääsin listalle 'hankala asiakas'.

Tänään aloin miettiä syvällisemmin sekä uutta tatuointia että vanhoja ja suunnitella jo uusia. Nyt kun sain uuden leiman nahkaani, minusta tuntuu paljon eheämmältä, kokonaisemmalta. Kuin joku joka minusta on puuttunut, olisi tullut kotiin. Rakastan uutta kuvaani. Ihan kamalasti rakastankin. Tatuointi ei ole minulle vain mustetta ihossa. Se on paljon enemmän. Muistoja, symboliikkaa, tarinoita. Jokainen on tärkeä ja rakas, kertoo tarinaa minun elämästä (omalla tavallaan). Joka tatuoinnin myötä tunnen itseni kokonaisemmaksi ja eheämmäksi. Kuin kasaisin palapeliä pala kerrallaan.

Ja kaikille epäilijöille, kuinka voisin katua jotain osaa elämästäni? Sillä jokainen tatuointi on (jos ei muuta, niin) muisto elämästä juuri silloin. Kuinka voisinkaan koskaan näitä kuvia katua?

Tässä vielä uusin:

..ja ensimmäinen..

Toisesta tatuoinnista, käärmeestä nilkassa, ei nyt tähän hätään ole kuvaa. Ehkä myöhemmin. Ja anteeksi kuvien paska laatu, en ole häävi muokkaamaan kuvia, eikä kuvaaja ole edes harrastelijakuvaaja.

Tatuoinnit <3<3<3

Alitajunnan syöverit

On se alitajunta vaan jännä juttu. Koko päivän olen tässä miettinyt oman alitajuntani toimintaa ja sitä kuinka joskus ymmärrän piankin mitä se yrittää minulle kertoa ja joskus en meinaa millään tajuta. Nyt on ehdottomasti jälkimmäisen vuoro. Olen tässä pian viikon verran kärsinyt mieltä painavista asioista, jotka jostain syystä ponnahtivat männäviikolla pinnalle. Viime yönä nukkumaan mennessä kyllästyin siihen, etten saa unta ja siihen, että yritän jemmata ne ajatukset pois. Ajattelin ottaa härkää sarvista ja ajatella ne asiat läpi ja antaa sitten alitajunnan käsitellä ne unissa, tyyliin "aamulla olen viisaampi". No ei mennyt taas ihan niinkuin strömsössä, aamulla heräsin selkeääkin selkeämpi nähty uni mielessä ja mietin että "mitä vittua?!". Miten ihmeessä kyseinen uni liittyy millään tavalla ajateltuihin asioihin. Tätä asiaa olen pitkin päivää yrittänyt pohtia enkä keksi yhteyttä. Näin unta vauvasta, pienestä, uudesta vauvasta. Ihka omasta, minun ja puoliskoni aikaansaamasta, jota hellästi kannoin sylissä ja imetin kuten tuota peikonpoikasta aikanaan. Samaan aikaan minulla oli kova huoli, peikonpoikasen oli siepannut hänen oma isänsä, syystä jota uni ei kertonut. Olin aamulla ihan sekaisin unesta ja koulupäiväkään ei saanut sitä pois mielestä. Näin iltasellakin vielä mietin eläväistä unta, niin todentuntuista.
Pohdin myös sitä, kuinka alitajunta usein tunkee esille juuri ne asiat mitkä haluaisi työntää pois mielestä, piiloon jonnekin (mieluiten ikuiseen kadotukseen). Kuinka olenkaan tässä pitkään yrittänyt hyväksyä ajatuksen, etten enää tee lapsia, että en edes haluaisi lisää lapsia. Yrittänyt myydä itselleni sitä todellisuutta, keksiä jotain muuta tilalle ja vakuutella yhtä paljon itseäni kuin muitakin, kuinka minulla on niin paljon muutakin, etten HALUA enää lapsia. Olen kaikin keinoin yrittänyt työntää koko asian pois mielestä. Mutta ei, alitajuntani on toista mieltä ja nyt ykskaks kaataa lapsiasian nenäni eteen liiankin eläväisenä unena. Justiin kun yritin käsitellä parisuhdekriisiasioita sen avulla. Miksi? Sitä en osaa sanoa, ehkä vastaus löytyy joskus ja ehkä joskus keksin oliko tuolla unella joku yhteys mieltäni painaneisiin asioihin. Tämän päivän olen kaivannut vauvantuoksua, sitä kaikkea mikä on peikonpoikasen kanssa jo kaukana takanpäin. Muisto unesta haalenee, huomenna voi olla jo poissa, mutta voinko enää sulkea itseäni tältä asialta kokonaan?

Olen opetellut käyttämään hyväkseni alitajunnan viestejä, nimenomaan tekniikalla 'ajattele illalla, käsittele yöllä'. Siitä on ollut paljon hyötyä ja paljon oivalluksia, mutta nyt olen ihan pihalla. Kertakaikkisesti.

Kaikenlaista roinaa

En keksinyt nyt mitään järkevää otsikkoa, mielessä on niin monta asiaa etten edes tiedä mistä kirjoittaa. Olen saanut huomata tässä "loma"viikolla, kuinka liika vapaa-aika tekee hallaa tietyllä tavalla. Alkuviikoksi olin haalinut sitä sun tätä ohjelmaa ja semiflunssaisena säntäilin sinne tänne ja olin aivan liekeissä. Keskiviikkona iltapäivästä, viimeisen sovitun ohjelman jälkeen, tuntui takki tyhjältä ja siitä alkoi eräänlainen ajatusten lasku sinne mihin en todellakaan olisi halunnut. Jostain jemmasta päähän tulvi kaikki parisuhdekriisin asiat, vei perkeleet unetkin, melkein sai jo masennuksiin. Mikäli en olisi aiemmin niin tarmokkaasti päättänyt positiivisuuden muutoksesta, olisin takuulla kaivautunut poterooni ja täysillä kaatanut kaiken paskan ja murheen päälleni. Noh, helppoa tässä ei ole ollut, mutta olen sentään säästynyt masennukselta. Enkä nyt sitten tiedä onko se hyvästäkään vaan työntää ne ikävät asiat jonnekin kaapin taa, kun ne kuitenkin tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin. Sitä en tiedä miten saisin käsiteltyä ne jutut niin ettei niitä tarvitsisi enää kohdata, ainakaan tällaisissa merkeissä, eikä yrittää työntää niitä johonkin piiloon. Päivä kerrallaan eteenpäin, I guess...

Huomenna taas paluu arkeen, heti aamusta anatomian&fysiologian tentti ja opiskelu jatkuu. Ainakin saa ajatukset taas suunnattua toisaalle. Toisaalta kyllä harmittaa, kun loppuu kotiopiskelu, on tämä tietyllä tavalla ollut aika vapauttavaakin. Eilen oli vielä lapsivapaa ilta. Raijasin peikonpoikasen ystävän tykö hoitoon ja lähdettiin puoliskon kanssa elokuviin. Olipa aika muksaa pitkästä aikaa pukeutua vähän nätimmin ja pistää ihanaakin ihanammat saappaat jalkaan, käydä oluella ja katsomassa hyvä elokuva. Kotona tuli vielä kuunneltua musiikkia oikein kunnolla, tietysti punaviinin kera. Koko ilta sujui varsin mallikkaasti, aina siihen asti kunnes mentiin nukkumaan. Siinä vaiheessa puolisko keksi, että asiat eivät olekaan hyvin, riidanpoikanen, toinen nukahti ja itse jäin sitten kiukkuihini vellomaan. Tänään ei olla puhuttu koko päivänä sanaakaan toisillemme, saa nähdä kuinka kauan mykkäkoulu jatkuu. Tämä ei kyllä ole todellakaan minun tapani käsitellä asioita, mutta ajattelin kokeilla nyt puoliskon tapaa. Olen meinaan useaan otteeseen saanut kuulla, kuinka asiat pitää aina tehdä minun tavallani. Noh, tehdään sitten hänen tavalla. En kyllä tiedä millä tapaa tämä on hyödyksi kellekään tai mitä tällä saavuttaa, mutta enpähän ainakaan ole tyrkyttänyt omaa tapaani toimia.

Loppuun täytyy hehkuttaa Mokoman uutta levyä, 180 astetta. Ihan loistava monipuolisuudessaan ja levyltä löytyy kaksi positiivista buustausbiisiä joita tekisi mieli luukuttaa tauotta: Uskalla elää ja Vapaa. Ihan parhautta <3

Muutos

Kuten jo otsikko kertoo, yritän kertoa hieman muutoksesta, omasta sisäisestä sellaisesta. Infernaalinen parisuhdekriisi toi meikäläisen elämään jotain hyvääkin, henkilökohtaisen kriisin ja sitä kautta henkisen kasvun ja huomion muutoksen tarpeesta. Olen totaalisen kyllästynyt onnettomaan olotilaan, epätoivoon ja moneen muuhunkin negatiiviseen tunteeseen ja ajatukseen. Sanoin itselleni STOP! Nyt, heti, stop! Hiljalleen olen onnistunut muokkaamaan asennettani positiivisempaan, näkemyksiäni parempaan (?) ja mikä parasta; näkemään ne pienetkin asiat mitkä mulla on elämässäni hyvin. Ja ykskaks huomasin, hitto, mähän olen oikeasti tosi onnellinen. Käännekohta taisi tulla tuossa kesällä, kun huomasin että pärjään kyllä vaikka parisuhde päättyisikin. Aloin kunnolla seisomaan omilla jaloillani, ottaa vastuun omasta onnellisuudesta. Olin kyllä kuvitellut jo aiemminkin tekeväni niin, mutta enpäs ollutkaan. Ja nyt, kun en vielä uskalla nojata parisuhteeseen, seison edelleen omilla jaloillani tanakammin kuin vuosiin. Parisuhde on edelleen osana elämääni, toki, mutta en kaada puoliskon niskaan enää yhtään pisaraa vastuuta Minun onnellisuudestani. Tietenkin yritän tässä parisuhdettakin omalta osaltani korjata ja opetella kuinka siitä saisi hyvän ja kestävän ja tyydyttävän, mutta ainakin yhtä tärkeänä pidän itseäni, Minua, opettelen olemaan terveellä tavalla itsekäs ja rakastamaan itseäni (edelleen terveellä tavalla).

Tästä kaikesta johtuen kummastelen puoliskoltani usein kuulemaani väitettä, että olen huonolla tuulella tai että minun pitäis olla iloisempi. Oikeasti outoa, sillä en ole aikoihin voinut yhtä hyvin ja tunnen itseni varsin hyvinvoivaksi ja onnelliseksi. Okei, en mä kulje hymy naamalla koko aikaa, en oikeastaan kovinkaan usein, mutta eipä musta sellaista saakaan. Pidän tärkeämpänä sitä, että tunnen olevani onnellinen. Kun sisällä tuntuu että onni ja ilo kuplii. Harmittaa tietysti jos ei se puoliskolle välity, sillä haluaisin aidosti jakaa hyvän fiilikseni hälle, jos se vaikka tarttuisi. Ei musta myöskään tule ylipirteää ja ylisosiaalista, sillä rakastan rauhaa ja hiljaisuutta ja perusluonteeltani olen aika hiljainen tyyppi. Silti, mä nautin monista pienistäkin asioista ihan hirveästi ja tykkään tasaisesta arjesta, toistuvista asioista ja rauhallisesta elämästä. Tietty haluan välillä irrotellakin, käydä siellä ja täällä ja juoda välillä itseni hutikkaan, mutta se ei ole elämäni pääpointti eikä sisältö. Minun onneni löytyy arjesta. Ihan tavallisesta ja varmasti monen mielestä tylsästäkin arjesta. Tasainen elämä tuo mulle turvaa ja pitää mielen aisoissa, tunnen olevani tasapainossa. Elämä ei ole enää tätä:

Päässäni seilaa vieläkin monia kysymyksiä, mutta luotan siihen, että vastaukset löytyy kun niiden aika on. Siihen asti yritän pitää kiinni onnellisuudesta ja jatkaa samaa rataa. Tänks.

Lukossa

Olen jotenkin lukossa. En ole saanu kirjotettua aikoihin mitään vaikka olen jo toista kuukautta suunnitellut. Aika juoksee vaan eteenpäin ja ajatukset laukkaa sitäkin nopeampaan. Puhumattakaan kaikesta mitä tässäkin välissä on taas tapahtunut.

Lapin loma tänä vuonna ei tuonut minulle sitä mitä viimeksi, mielenrauhaa. Totesin vain, että oli ihan helvetin väärä aika lähteä viikon reissulle äiteen ja isäpuolen ja peikonpoikasen kanssa samalla miehen ollessa itsekseen kotona. Ei hyvä... puolet ajasta meni kaikenlaiseen murehtimiseen ja hermot oli kireällä kaiken maailman aikataulujen vuoksi. Noh, sain sentään jotain hyvääkin, nähdä taas Kilpisjärven, Saanan, Lapin valtavan erämaan ja Norjaa vielä edelliskertaakin enemmän. Norja <3

Sitten alkoi peikonpoikasella eskari ja vähän ennen opintojen alkua kavioeläimeni loukkasi silmänsä. Siihen loppui laidunkausi ja alkoi pitkääkin pidempi hoito, kuusi kertaa päivässä parin tunnin välein silmätippoja, kipulääkettä, sulfaa, toisenlaisia silmätippoja, lisää kipulääkettä, seerumia ja monenlaista. Tässä reilun kuukauden aikana olen epätoivoissani jo ollut pistämässä koko konia monttuun ja itkenyt ja raivonnut ja hoitanut ja rampannut tallilla jnejne. Kunnes tapahtui ihme, aloin syöttää MSM-jauhetta ystävän vinkistä ja sain vielä gram-negatiivisiin bakteereihin tehoavan silmätipan vanhan lisäksi ja kas, viikossa tapahtui ihmeparannus. Eilen iltasella kävi eläinlääkäri ja vihdoin viimein sarveiskalvossa ollu valtava haava oli ummessa ja arpikudosta lukuunottamatta simmu näytti ihan hyvältä. Huhheijaa, tuli huokastua helpotuksesta, melkein kiljuin riemusta. Arvoitukseksi jää, oliko syynä uusi silmätippa vai MSM vai molempien yhteisvaikutus. Joka tapauksessa silmä on nyt ok, enää tarvitsee hoitaa jalkojen kummallinen rupeilu ja turvotus (malaseb, tappaa kaiken talossa ja puutarhassa :))

Niih, alkoi se koulukin tosiaan ja elämä tuntuu ajoittain niin hektiseltä, että pelottaa millon tulee jaksamiselle stoppi (no okei, tänään tuli jo hetkellisesti). Opiskelu on kyllä kivaa ja opiskelutoverit ovat ihan mahtavia, mutta kaikki narut eivät tahdo pysyä käpälissä. Moni asia on jääny hoitamatta ja kotityöt kasaantuu ja apua.. Kerkesin innostua jo kamalasti pienistä elukoista ja haaveiltiin parista marsusta, mutta tänään tuli sellanen fiilis etten halua enää yhtään lisää eläimiä huollettavaksi ja häkkiä siivottavaksi. Näissä nykyisissäkin meinaa olla liikaa. Ei vaan jaksa issekseen kaikkea. Meikäläisen arjenhallinta on kyllä ihan ahterista. Kun ei vaan toimi. Tarttis varmaan jonkun tehokkaan martan opastamaan arkea käpälästä pitäen, "näin saat kaikki tarpeelliset asiat hoidettua ja ajan riittämään ja mielenkin pysymään hyvänä". Jep. Äiti?

Joo-o, jospa vielä lähtis käymään tallilla ja sen jälkeen vois kerrata huomiseksi mitä viime viikolla mikrobilsassa opiskeltiinkaan.

Valintoja, valintoja...

Niinpä niin, elämä on täynnä valintoja. Mistä sitten tietää valita hyvin? Sen kun joku osaisi kertoa. Tällä hetkellä mieltäni vaivaa iso kasa elämään suuresti vaikuttavia valintoja, joita täytyy tarkkaan pohtia ja punnita. Liittyen parisuhteeseen ja työhön/opiskeluun. Varsinkin parisuhteeseen liittyvät asiat ovat vaikeita, suorastaan vituttaa edes pohtia moisia, mutta minkäs teet. Kyseessä on kuitenkin mahdollisesti koko loppuelämään vaikuttavat valinnat. Enkä voi edes ajatella vain itseäni, vaan täytyy ajatella myös tytärtä. Mikä on sopiva aika miettiä? Milloin tehdä ratkaisuja suuntaan tahi toiseen? Tekisi mieli kysyä joltain, mutta valitettavasti tiedän ettei kukaan muu voi mun puolesta vastata, vastaukset löytyy vain itsestä.

Toinen asia koskee opiskelua. Hain keväällä kouluun, klinikkaeläintenhoitajaksi opiskelemaan, kävin pääsykokeissa ja tuloksena: en saanut opiskelupaikkaa. Pääsykoe meni ihan penkin alle silloin pahana olleen parisuhdekriisin vuoksi, enkä siinä tilanteessa jaksanut paljon harmistua. Tässä kesän kuluessa ehdin jo miettimään ihan uusia juttuja. Eilenpä sitten soittivatkin salpauksesta ja sanoivat, että pääsisin sittenkin opiskelemaan, peruutuspaikalle. Olin aika lailla kuin puulla päähän lyöty, koko juttu tuli niin puskista. En osannut naikkoselle puhelimessa juuri muuta sanoa, kuin 'öh, joo, kai mä voin'. Änkytykseksi ja mutinaksi meni, sain kuitenkin sovittua, että laittavat mulle lappuset sieltä ja mietin sitten. Pikapostina laittoivat, sillä sain juuri tovi sitten kätösiini kirjekuoren joka sisälsi nämä luvatut lappuset. Sekunnin sadasosassa päätin hyväksyä opiskelupaikan ja aloittaa koulun sitten syyskuussa. Se on kuitenkin vuodessa ohi, kaipa tässä jaksaa vielä sen verran sitkuttaa paskassa taloudellisessa tilanteessa. Huomenna onkin sitten tekemistä, aamusta täytyy viedä auto huoltoon ja marssia työkkäriin ja miljoona muuta asiaa. Pakatakin pitäisi..

Perjantaina suuntaankin jälkikasvun kanssa Keski-Suomeen muorin tykö ja lauantaina suunnataan kaikki kimpassa kohti Leviä, josta sunnuntaina sitten määränpäähän Kilpisjärvelle <3. Viikko Lapin erämaata, jospa saisi ajatuksia enemmän järjestykseen.

Tyrskyjä

Usein ajatuslaukkani on raskasta, sekä minulle että varmasti lähelläni eläville ihmisille. Kun ei saa suitsittua virtaa, on vain pakko hypätä sen pyörteisiin mukaan. Viime yönä en taas(kaan) meinannut saada unta, ajatusmeri velloi pääni sisällä kuin rajumyrskyssä. Mielessä sata asiaa, sata kysymystä, eikä ketään kelle puhua. En raaski puoliskoani herättää moisen takia, onhan hällä kuitenkin työt tehtävänä, joten täytyy sukellella itsekseen kuohuissa. Jostain syystä mulle tuli ihan sairaan paha olo jossain vaiheessa ja jouduin reissulle vessaan. En ole oksentanu pitkään aikaan, mutta viime yönä annoin ylen. Takaisin sänkyyn kömmittyä tärisin kuin horkassa ja palelin, jossain vaiheessa sitten sain unta, kun nappasin puoliskon tiukkaan syleilyyn.

Minua surettaa moni asia ja heti aamusta tuli jotenkin voimaton olo kaiken tämän keskellä. Parisuhdekriisi on tietyllä tavalla ohi, mutta niin paljon on vielä asioita korjattavana, selvitettävänä, puhuttavana.. ja minusta tuntuu kuin en pystyisi tekemään enää yhtään mitään. Tuntuu kuin hakkaisin päätäni seinään. Mitä tehdä tilanteessa, kun toinen ei puhu? Ei avaa itseään, ei anna itsestään juuri mitään? Onko edes mitään tehtävissä vai pitääkö luovuttaa jo ja antaa virran kuljettaa jonnekin toisaalle? Suuria kysymyksiä päivittäin päässä ja toinen ei edes ajattele koko helvetin parisuhdetta... Tuntuu kuin olisin aivan yksin tässä.

No se siitä asiasta.. Olen ollu tässä puoltoista viikkoa ilman autoa ja täytyy sanoa että ahdistaa ihan pirusti. Olen totaalisen jumissa kotona ja seinät tuntuu kaatuvan päälle. Vein siis auton korjaamolle toissamaanantaina ja viime perjantaina piti saada auto takaisin, mutta kuinkas sitten kävikään... Perjantaina iltapäivällä soitin korjaamolle ja sanoivat, että väkisellä menee seuraavaan viikkoon, auto oli juuri maalaamossa. No voi v***u, tuumasin, meni perjantain suunnitelmat mönkään. Sama jatkuu tällä viikolla, eilen soitin taas ja kysyin, millonkas sen auton sais takaisin, ja..niinpä niin...auto oli jouduttu maalaamaan uudelleen, sillä maalisävyjen kanssa oli tullu vastoinkäymisiä. Jotenkin tuntuu, ettei tänäänkään tarvitse odottaa vielä autoa takaisin. Yksi miinus tässä on vielä se, että auto pitäisi viimeistään perjantaina katsastaa...Vi***

Jospa jotain positiivista yrittäisi lopuksi keksiä... Hmm... Aurinko paistaa tänään, jotenkin en vaan nyt osaa siitäkään nauttia. Hitto... En edes yritä.

Kipuja ja mietteitä

Olen viime päivinä tarkastellut elämääni jotenkin eri tavalla kuin pitkään aikaan. Ja tätä parisuhdetta eri tavalla, kuin koko tämän kriisin aikana. Olen menettänyt itsestäni jotain, paljonkin, uskon romantiikkaan ja tietynlaiseen rakkauteen, luottamuksen jne. Mutta olen myös löytänyt itseeni niitä puuttuvia palasia mitkä ovat olleet pitkään hukassa. Osittain saan kiittää rakkainta ystävääni Heidiä, jonka tykönä käynti palautti mieleen paljon niitä asioita mitä olen kaivannut entisestä elämästä, kun kaikki ystäväni olivat lähellä ja heidän kanssaan tuli touhuttua harva se päivä jotakin.
Olen löytänyt taas sen taiteilijan itsestäni (helvetin paljon kriittisempänä kuin ennen, mutta kuitenkin) mikä on ollut minulle rakkaimpia asioita itsessäni. Mulla oli aivan törkeän hauskaa esim, eilen kun innostuin erästä kisaa varten kuvailemaan sarjan kuvia pehmoleluista (oikeesti, pehmoleluista...). Innostuinpa vielä piirtämään koneella illalla harjoituskuvaa hevoseläimestä. Päässä muhii monenmonta ideaa tauluista, kun vaan sais aikaiseksi aina aloittaa.

Asioiden alulle saaminen on aina ollut mulle jotenkin äärimmäisen hankalaa. Asiasta riippumatta. Aina. Sitten kun aloitan, esim. piirtämisen tai lähden lenkille, nautin joka ikisestä hetkestä. Tarvitsisin joka tilanteeseen jonkun sparraamaan, tekemään mun kanssa asioita. Kävin innokkaana salilla reilu vuosi takaperin pari kuukautta, ystävän kanssa. Aina tuli lähdettyä, kun oli se toinen joka piti hakea mukaan ja kenen kanssa oli sovittu aika. Ja aina tuntui yhtä hyvältä, kun tuli kotiin. Salikäynnit loppuivat ystävän ja hänen perheensä sairastelurupeamaan, eikä olla sen jälkeen kumpikaan saatu aikaiseksi käydä uudestaan. En ymmärrä miksi mun on niin vaikea aloittaa yhtikäs mitään, kun mielelläni kuitenkin teen asioita. Se tuntuu hitonmoiselta taakalta ja usein pidän sitten itseäni vaan totaalisen laiskana ihmisenä, vaikka en oikeasti sellainen ole. Silloin kun on pakko tehdä jotain tai varsinkin jos olen jollekulle luvannut tehdä jotain, niin asiat hoituu. Esimerkiksi opiskellessa ei tehnyt tiukkaa herätä navetta-/talliviikoille viideltä aamulla tai tuossa alkukesästä, kun viikon hoidin heposia, niin ei tehnyt tiukkaa käydä kaks kertaa päivässä tarkistamassa hevoset,vedet jne. Saisko tähän vastauksen, miksi on näin?

Ainakin viimeiset kaksi kuukautta olen kärsiny lähes päivittäin järkyistä selkäkivuista. Syöny kourakaupalla 800mg ibumaxia ja maannut piikkimatolla, yrittäny venytellä jne. Osa kivuista johtuu huonoista päivittäisistä asennoista (istun huonossa ryhdissä koneella tai sohvalla, sekä epäergonomiset työasennot) ja osa siitä, että lihakset pääsi menemään jossain vaiheessa töissä taas niin jumiin, että hierojakäynti olisi paikallaan. Osa voi tietysti johtua jostain ihan muusta, mitä en tiedostakaan. Joka tapauksessa, kipu haittaa normaalia elämää aika helvetisti. Jos kyseessä olisi vanha tuttu alaselkäkipu, niin osaisin asian korjata nopeastikin, mutta tämä kipu sijoittuu yläselkään. Kai pitäisi investoida itselleen taas hierojakäynti, edellinen käynti aukaisi aika tehokkaasti meikäläiselle tyypillisen rintakehäjumiutuman.

Noniih, se kivuista. Oli alkuun jotain kauhean fiksua mielessä, mutta enhän minä nyt enää muista, että mitä. Surkuttelin tänään kurjaa kesää (sekä ilmojen suhteen että muutenkin...) ja lähestyvää syksyä. Tuntuu, etten ole saanut tehtyä juuri yhtään mitään koko kesänä, piha on kuin viidakko enkä ole edes huvimajaa siivonnut saati käyttänyt koko kesänä. Noh, asioita joita on kai turha murehtia. Jospa edes osan matoista saisi pestyä ennen syksyn sateita. Parin viikon päästä meikälikka lähtee taas Lappia (ja Saanaa) valloittamaan. Siinä on ainakin jotain odotusta. Erämaa ympärillä ja Saanan huippu, sinne saa nakkoa taas turhan ajatussaasteen ja selkiyttää mielensä.

Sitä odotellessa ;)

<3<3<3

Mikä kesä?

Taas on vierähtänyt aikaa edellisestä postauksesta. Tapahtunut on paljon, niin paljon kaikenlaista etten joka asiaa jaksa selvittääkään. Ja kaikki asiat eivät julkisiksi kuulukaan. Työharjoittelu vierähti loppuun ja tässä nyt on yritetty jonkilaista lomafiilistä saada aikaiseksi. Parisuhderintamalla on tapahtunut kai kaikista eniten, mutta siitä kerron vähiten. Jääköön ne asiat yksityisiksi. Yhdessä ollaan edelleen, paljon on käyty läpi ja paljon on vielä matkaa, ennenkuin asiat ovat menneet yli kipupisteiden. Siltikin olen valmis yrittämään kaikkeni, pistämään peliin kaiken taistelutahtoni, että tästä vielä noustaan ja voidaan joskus olla onnellisempia ja ehkä hieman naurahtaakin tälle kaikelle. No, ei niistä sen enempää...

Tämän parisuhdekriisin aikana olen oppinut itsestänikin paljon, sanoisinko, että olen löytänyt palan sieluani uudelleen. Missä lie ollut kadoksissa, nyt se on taas löytynyt. Vaikka tietyllä tavalla olen useamman kuukauden kulkenut sumussa, niin pitkästä aikaa tahto on kirkas kuin lähdevesi. Asiat ovat loksahtaneet oikeille paikoilleen, tärkeysjärjestys tullut selvemmäksi. Moni asia mielessä muuttunut ja selkiytynyt. Tiedän mitä tahdon, mikä on tärkeää ja mille en enää anna niin paljoa arvoa kuin ennen.

Tänään on ollut kyllä päivä, kun minut on vallannut epätoivo ja suorastaan maailmantuska. Tuntuu, ettei mikään suju ja nyrkkiä puiden kiroan maailmaa; miksi minulle juuri pitää työntää kapuloita rattaisiin, miksi minun elämäni menee vähän väliä täysillä päin helvettiä? Kun ei jaksa kiinnostaa mikään, ei jaksa tehdä mitään, ei ole inspiraatiota mihinkään. Typerä, typerä sairaus, sitä tästä taas syytän. Kun asiat näennäisesti ainakin alkavat mennä parempaan suuntaan, niin ähäkutti, eipäs tarvitsekaan Harmin mielen nousta sieltä upoksista, sen kuin jää vaan rimpuilemaan aaltoihin. Tuntuu, ettei elämässäni ole minkäänlaista pointtia nyt, ei mitään mieltä, ei mitään intoa jatkaa. Yritän pitää kiinni siitä hatarasta uskosta, että huomenna voi olla jo ihan eri fiilis.

Onneksi sentään viime viikonloppu oli onnistunut. Visiitti ystäväni tykö Vaasaan oli paras idea pitkiin aikoihin. Kun sai olla oma itsensä, toisen seurassa, jakaa iloja ja murheita ja viettää hauskaa iltaa ja yötä baareillen ja tanssien. Satona ihania kuvia (Heidi, sä olet niin taitava <3) ja ehjempi olo, tosin myös ystävä-ikävä.

Nyt yritän löytää elämäniloni jostain ja rakentaa elämäni takaisin ehjäksi.. Kirjoitan pian (tai sitten en).

Tyvenessä

Yritän opetella pysähtymään, rauhoittumaan ja käsittelemään tunteitani. Maata pohjalla ja katsella etäältä tunteiden ja ajatusten myrskyämistä ja aallokkoja. Se on helvetin vaikeaa, bipolaarihärö kun pitää mun aivot jatkuvasti käynnissä, en saa rauhaa ajatuksilta. Kaikista rasittavinta on epätietoisuus asioista, tunne siitä että minulta salataan jotain, pidetään pimennossa. Aivot käy ylikierroksilla ja muutamassa minuutissa jo ehtii keksiä tuhat selitystä asialle kuin asialle. Menneisyyden vuoksi minun on aika hankala luottaa ihmisten sanomisiin, mikä tekee tästä kaikesta vielä hankalampaa.

Nyt minun täytyy pysähtyä. Hengittää syvään, hengittää kaikesta pahasta vapaata ilmaa. Yrittää keinolla millä hyvänsä rauhoittaa aivot. Olen kyllä oppinut tässä kriisin aikana nauttimaan pienistäkin hetkistä. Ajattelematta sen enempää kuin sitä hetkeä. Nyt kun saisi vielä huonoinakin hetkinä aivot pois päältä edes hetkeksi. Olen kyllä löytänyt itsestäni taas sen taistelijan. Tajunnut, että tapahtui mitä tahansa, minä selviän kyllä. Taivun, mutten taitu. Menen rikki, mutta jollain tavalla liimaan itseni kasaan. Rumahan se on sellainen vaasi joka on ollut sirpaleina monta kertaa ja aina uudestaan liimattu kasaan, mutta onpahan ainakin kasassa.

Varmaan kaikista eniten tässä tilanteessa ahdistaa se, etten oikein vieläkään tiedä mistä tämä koko tilanne johtuu. En saa suoria vastauksia mihinkään, joissain asioissa vain kiertelyä ja epämääräisiä mutinoita. Silti, oma rakkauteni toista kohtaan on vahvempi kuin koskaan aiemmin. Vaikka se tekee kipeää, niin on se silti parempi kuin unohtaa ja alkaa vihata, katkeroitua ja kovettaa itsensä. Sitähän en tiedä miten reagoin jos tämä yhteinen elämä hajoaa, pyyhitään pois. Mutta tällä hetkellä ajoittaisista vihan puuskista huolimatta rakastan mielummin sydän verillä, kuin vihaan.

En tarkoittanut pahaa...

Olen todella kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka ovat tukeneet minua kaiken tämän keskellä. Kelle olen voinut soittaa tai kirjoittaa. Kaikille teille, jotka olette kuunnelleet minua ja tarjonneet näkökulmia asioihin.

Syvempääkin syvemmissä vesissä...

En ole jaksanut kirjoittaa aikoihin.. Niin paljon pahaa on tapahtunut, niin kovin voimattomaksi ja väsyneeksi olen vajonnut. Sydäntä kalvaa jatkuva ahdistus, pelko ja tuska. Elämäni suurin kipu, pahin painajainen, on käynnissä, koko ajan mielen päällä. En ole moneen viikkoon nukkunut tai syönyt kunnolla. Painoa on tippunut kokonaisuudessaan jo 6kg (onneksi on varaa lähteäkin, en ole vielä kuihtumassa). Vanha "ystäväni" paniikkikohtauskin on minut kertaalleen löytänyt. Pelkään elämäni romahtavan totaalisesti, kaiken mihin olen voinut luottaa, katoavan taivaan tuuliin. Jo nyt minulta on vedetty matto alta, pakotettu selkä seinää vasten. Henkisesti piesty, revitty, rikottu, raiskattu. Tunnen itseni typeräksi, niin helvetin typeräksi. En tiedä mitä tehdä, yritän vain pysytellä elossa päivästä toiseen, yritän olla ajattelematta (se on kylläkin ihan täysi mahdottomuus). Pelkään, mitä jokainen päivä tuo tullessaan. Lisää pahaa, lisää tuskaa, lisää kyyneleitä, lopullinen tuomio?

Kaikista pahinta on se, että rakas tyttäreni joutuu kestämään tämän kaiken. Kun en jaksa oikein olla äiti nyt, en jaksa oikein mitään. Väkipakolla yritän selviytyä päivän rutiineista, olla itkemättä koko ajan. Kestää. Olen vain niin väsynyt esittämiseen, teeskentelemään että kaikki on hyvin, että jaksan kyllä. Kun en jaksa.. Tälläkin hetkellä pelkään sitä, mitä tuleman pitää kun puoliskoni (ainakin vielä puoliskoni) tulee töistä. Sanooko tänään, että nyt se on se hetki, kun haluaa erota, haluaa lähteä tästä.

Ihmettelen päivittäin sitä, missä vaiheessa tämä on mennyt tähän. Miksi ihmeessä en ole nähnyt mitään aiemmin, miksi ihmeessä toinen ei ole puhunut mitään aiemmin. Miksimiksimiksimiksi! En vain voi ymmärtää. Miksi toinen haluaa rikkoa lupauksensa. Miksei enää haluakaan yrittää. Miksi yhtäkkiä muuttui niin kovasti, kylmäksi, jopa ilkeäksi. Miksi ei voi korjata asioita vaan pitäisi heittää kaikki tämä roskiin. Onko se helpompi hankkia sitten uutta kuin korjata vanhaa? Mitään perusteellista vikaa kun ei missään ole. Tuntuu, että toinen haluaa vain paeta, eikä selvittää mitään, ei korjata enää mitään, ei yrittää enää.

Olen minä kyllä yhtä huolissani siitä miehestä ketä rakastan yli kaiken, kuin itsestänikin.

En haluaisi luovuttaa, en sitten millään, vaikka voimat ovatkin ihan lopussa. En haluaisi heittää melkein viittä vuotta romukoppaan, unohtaa kaikkea, aloittaa alusta. Tuntuu, että toiselle koko parisuhde käsitteenä on menettänyt merkityksensä. Unohtunut lupaus avioliitosta, siitä, että yhdessä ollaan ylä- ja alamäissä. Olen niin helvetin hämmentyny tästä kaikesta. Hämmentynyt, vihainen, surullinen... Tunteet heittelee laidasta laitaan, ollaan tehty ylilyöntejä typeryyksissään humalassa. Ikäviä asioita toinen toisillemme. Pyydetty anteeksi, annettu anteeksi (ainakin itse, toisen puolesta en osaa sanoa). Kaikki on silti vielä korjattavissa, mitään peruuttamatonta ei ole tehty tai sanottu. En ymmärrä...

Tänään aloin jo itkeä kesken työpäivän yhden viestin takia. Toinen laittoi, luin, vastasin..meni tovi ja purskahdin itkuun. Teki mieli paeta kotiin. Tosin kodistakin on tullut jonkinlainen vankila. Jään tänne yksin vähän väliä. Yksin itkemään ja katsomaan kaikkea minkä voin menettää pian. Seinät kaatuu päälle, enkä tiedä miten selviän.

Olin hämmennyksissä itsekin alkuvuodesta. Asiat ja tunteet oli solmussa omassa päässä enkä tiennyt oikein mistään mitään. Päätin silti, että tästä parisuhteesta en lähde, asiat selkenee varmasti aikanaan (niinkuin selkenikin) ja yritän rakastaa toista uudestaan. Rakkaus kun oli kadonnut johonkin masennuksen alle. Houkuttelin rakkauden esiin ja tulihan se sieltä. Ja sinä päivänä, kun toinen ilmoitti halustaan muuttaa pois yhteisestä kodosta, rakkauden palo oli selkeämpää kuin aikoihin. Moni asia selkeni täysin kirkkaaksi. Asioiden arvojärjestys löysi taas uomiinsa. Mutta oliko se liian myöhään?

Monet parit selviävät isommistakin kriiseistä. Miksi toinen ei halua enää yrittää? Miksimiksimiksi??

Oli pakko purkaa ajatusvirtaa tänne, kun ahdistaa taas niin paljon että oksettaa. Tänään olen kuitenkin saanut pidettyä syömiset mahassa, vaikka usein olenkin antanut ylen. Vituttaa reagoida mahalla niin voimakkaasti kaikkeen. Nälän tunne häviää lähes kokonaan ja syöminen on pakkosyömistä. Sitten kun syö, niin alkaa oksettaa.

Pelkään sitä viimeistä tuomiota. Sitä pahinta mikä mahdollisesti edessäpäin odottaa.. Kuinka sitten romahdan, kuinka sitten jaksan olla lapselleni äiti ja hoitaa kaikki asiat mitä pitää. En tiedä... enää mistään mitään...

Maanantai...

...se saapuu aina liian aikaisin kai...

Tällä kertaa postaukseni ei liity erityisesti mihinkään. Pelkkää tajunnavirtaa. Takana mahtava viikonloppu. Pitkäaikaisin rakas ystäväni oli käymässä, jakamassa aatoksiaan ja ihanaa persoonaansa kanssani. Juotiin punkkua (lauantaina olutta), juteltiin, juteltiin ja juteltiin. Ja käytiin kuvailemassa tallilla, mistä tuloksena aivan ihania kuvia minusta ja kopottimestani. Tänään sitten aloin miettiä ystävyyttä, tai lähinnä itseäni ystävänä. Koen usein huonoa omaatuntoa ollessani niin huono ystävä. Olen helvetin huono puhumaan puhelimessa ja siksi en juuri soittele kellekään, tietokoneella en jaksa istua niin intensiivisesti, että voisin keskittyä kunnolliseen keskusteluun ystävien/kavereiden kanssa, jakaa ajatuksia kunnolla. Minulla tuntuu olevan sellainen mieli, että tarvitsen toista naamatusten ja se vähentää liikaa kanssakäymistäni ystävien kanssa. Toinen vika on se, että minusta tuntuu etten keksi koskaan mitään oikeaa sanottavaa. Tahtoisin niin kovasti, mutta sanat on hukassa. Olen hiljaista sorttia enkä osaa sellaista smalltalkia tmv. Arvostan pitkiä keskusteluja joissa ajatus saa lentää aasinsiltaa pitkin toiseen, kunnes alkuperäinen asia on jo painunut unholaan. Jos kaikki olisikin vielä kuten ennen, ne tärkeimmät ystävät lähellä, samalla paikkakunnalla. Vaan välimatkat ovat pitkiä. Ei voi lähteä extempore käymään (jos ei muuten niin bensan hinnan ja kroonisen rahapulan takia) eikä soittaa perjantai- (tai lauantai)iltana kellekään, että lähdettäiskös yksille (tai kaksille..tai kolmille..tai umpitunneliin).

Tunnen itseni yksinäiseksi, vaikka niitä hetkiä on harvassa, kun saan olla täysin yksin. Kaipaan yksinoloa toisinaan, en yksinäisyyttä. Minulla on elämäni aikana ollut hienoja kavereita, ihan mahtavia suorastaan, joiden kanssa on tehty vaikka ja mitä (ja sekoiltu enemmän ko laki sallii) ja on ihania ystäviä muutama, joita näen aivan liian harvoin. Joille kerron liian harvoin kuinka paljon he minulle merkitsee. Joiden iloja ja murheita kuuntelen aivan liian harvoin. En ole maailman paras ystävä, en edes toiseksi tai kolmanneksi paras, mutta yritän olla ystävyyden arvoinen, ihminen johon voi luottaa ja jolle on helppo puhua.

Eläinystäväni ovat sentään läsnä koko ajan, enkä osaa kuvitella elämää ilman eläinten tuomaa lohdutusta ja rakkautta. Elämässäni on ollut hyvin vähän aikoija, jolloin minulla tai meillä kantakodossa ei olisi ollut eläimiä. Ensimmäinen eläin meillä oli kissa, joka oli tullut meille vuonna X ja oli ainakin silloin meillä kun olin 3-vuotias. Kissoja ja koiria, lehmiä, gerbiilejä, hamstereita, rotta ja hevonen. Siinä on elämäni eläinkavalkadi. Viimeksi olen ollut ilman eläintä n. 12 vuotta sitten ja sekin aika oli hyvin lyhyt. Oliskohan kestäny jopa kaksi kuukautta. Eläimet ovat siitä helpompia kuin ihmiset, kun ne eivät osaa valehdella, eivät teeskennellä ja niiden rakkaus on aina ehdotonta.

Lainauksia:
'Pienellä sydämellään kissa rakastaa sinua niin kovasti kuin pystyy, eikä aiheuta pettymystä, nöyryytystä eikä surua'


'Kissan hiljaisuus tekee maailman epätodelliseksi'


'Kukaan ei voi omistaa kissaa'


'Yksinäiselle kissa on erinomaista seuraa. Se on yksinäinen eläin. Se ymmärtää ihmisen tunteet. Kissa on vain läsnä, kärsii ihmisen kanssa tyynesti ja hiljaa.'


'On hetkiä, jolloin voit niin huonosti, ettet saa sanaa suustasi, mutta jopa itkiessäsi silmät päästäsi voit pidellä kissaa sylissä.'


'Kissa tietää miten ihmisen käy kuoleman jälkeen.'

Vielä loppuun pari kuvaa...

Kiusaamisesta

Tämä kertaisen postaukseni aion omistaa kiusaamiselle. Miksi juuri tälläinen aihe juuri nyt? Uutinen Imatran puukottajasta tänä aamuna jotenkin hätkähdytti. Kyseessä siis tämä: uutinen. Tuntuu, että lasten ja nuorten keskuudessa kiusaaminen muuttuu vuosi vuodelta raadollisemmaksi ja kiusattujen teot epätoivoisemmiksi, raadikaalimmiksi. Sosiaalinen media on mahdollistanut kiusaamisen levittymisen internettiin, facebookiin, irc-galleriaan ja vastaaviin palveluihin. En edes tiedä, enkä osaa kuvitella sitä laajuutta millä tavoin kiusaamista nykyään harjoitetaan. Tuntuu ihan kamalan pahalta ja huolestuttavalta. Senkin vuoksi, että tyttäreni on vasta aloittamassa koulutietään reilu vuoden päästä. Ja tietenkin omat muistot kouluajoilta piinaavat vieläkin toisinaan.

Omaa historiaani hieman. Minua on kiusattu niin kauan kuin muistan. Tavalla tai toisella. Ala-asteen ajan kiusaaminen oli vielä ihan lievää ja todennäköisesti kukaan kiusaajista ei edes tajua kiusanneensa. Minuun kaikki sanat tosin jättivät jälkensä. Joka kerta. Yksi suurimmista tunteistani lapsena oli Häpeä. Ja se on vallan kamala tunne. Surua ja vihaakin on helpompi sietää kuin Häpeää. Häpesin itseäni, koin jo ennen kouluikää suunnatonta arvottomuuden tunnetta. Osasyyllinen oli kyllä tietämättään ja tahattomasti äitini (inhaa myöntää moinen), joka hyvää hyvyyttään yritti rohkaista minua sosiaalisiin kontakteihin (olin ihan S-A-I-R-A-A-N ujo ja sain eräänlaisia paniikkikohtauksia jo silloin) vaikka koin usein jopa pakokauhua. Tästä tuli sellainen fiilis, että ujous on huono asia ja epänormaalia ja siksipä minä olen huono ja epänormaali ihminen ja esim. rohkeat serkkuni olivat parempia tyyppejä (vertasin itseäni yleensä serkkuihini, koska minulla ei ollut sisaruksia ja olin paljon tekemisissä serkkujeni kanssa). Täytyy nyt korostaa, että en syytä todellakaan äitiäni, koska tiedän ettei hän todellakaan tarkoittanut mitään pahaa.

Takaisin kouluaikoihin. Ala-asteella siis kiusaaminen oli lievää ja tahatonta. Sellaista mistä monikaan ei olisi ottanut nokkiinsa. Minä taas koin kolhuja, kun olen tälläinen yliherkkä. Yläasteella kiusaamisesta tuli koko ajan ilkeämpää. Alkuun sekin taisi olla sellaista tahatonta huulenheittoa, joka taas kolahti meikäläiseen turhan paljon. Pukeuduin eri tavalla, olin helppo silmätikku kelle tahansa. Silti en halunnut sulautua massaan. Jossain vaiheessa jopa rehtori oli sitä mieltä, että kiusaaminen oli oma vikani, että minä tahallisesti provosoin toisia kiusaamaan (tosin sama rehtori oli myös sitä mieltä, että minä olen saatananpalvoja jne, kuten puutyöopettajakin joka piti minulle seiskaluokalla melkein puolen tunnin puhuttelun saatananpalvonnan vaarallisuudesta yms). Puin haavoittuvuuteni loppujen lopuksi kovan kuoren alle, minusta tuli "kovis" (kuulostaapa se typerältä). Psykiatrini kanssa olen saanut ajoitettua sairauteni puhkeamisen ala-asteen loppupuolelle, mutta eihän sitä silloin huomattu. Yläasteella kaikki paheni aika radikaalisti, ensimmäinen (todennäköisesti ensimmäinen) hypomania puhkesi, aloin juoda ihan tolkuttomasti...en nyt tässä halua kertoa mitä kaikkea tein.. Kuitenkin, olin ihan holtiton ja äitini oli vaikeuksissa kanssani. Tämä siis joskus seiskaluokan loppupuolella. Siitä alkoi myös selkeä vuodenaikoihin sidonnainen mielialanvaihteluni (toki masennun toisinaan myös kesällä yms.).

Ysiluokalla kiusaaminen muuttui taas julmemmaksi, se oli sellaista hiljaista sulkemista ulkopuolelle. Ei todellakaan näkyvää. Koulussa ainakin näennäisesti yritettiin tehdä asialle jotain ja MINUT laitettiin tarkkisluokalle. Lintsasin ihan älyttömästi, kova ulkokuori oli aika rapistunut (en vaan jaksanu pitää sitä yllä). Äiti yritti taistella puolestani, että jaksaisin käydä koulun loppuun. Koulun opo oli sitä mieltä, että ei minusta tuu mitään. Jossain vaiheessa keväällä aloin saada paniikkikohtauksia ja pelkäsin kuollakseni kouluun menemistä. Romahdin ihan totaalisesti ja loppujen lopuksi en edes yrittänyt esitää äidille meneväni kouluun. Voin niin pahoin, että äiti antoi minun jäädä kotiin. Sen kevään ajalta muistikuvat on aika sumuiset. En kamalasti muista mitä kaikkea tein, mitä mietin..yhtään mitään. Sekoilin jossain vaiheessa aika pahasti ja opin kantapään kautta kovan läksyn, mutta siitäkin sitten selvisin.

En siis päässyt peruskoulusta ajallaan ja meni pitkään säätäessä eri koulujen kanssa. Loppujen lopuksi kouluasiat veivät minut isän tykö Nastolaan ja tenttimällä siellä kävin peruskoulun loppuun. Kysehän ei siis ole koskaan ollut siitä, että minulla olis jotain oppimisvaikeuksia tms. En vaan sopinut kouluun, en sitten millään ja loppujen lopuksi en uskaltanut mennäkään. Pelkäsin ihmisiä niin paljon. Onneksi opiskelu on ollut aina minulle helppoa joten tenttiminen oli lasten leikkiä.

Nyt alkaa väsyttää kamalasti tän aiheen käsittely joten lopettelen. Näiden asioiden ruotiminen on aika raskasta. Pelkään vielä nykyäänkin nuoria, jossain tilanteissa (en aina, huonoimpina hetkinä). Ja usein myös miehiä. Tiedän etten tule koskaan saamaan sellaista "normaalia" elämää, eikä se kokonaan tietenkään johdu kiusaamisesta. Suurin syyllinen on sairauteni (edelleen ärsyttää puhua sairaudesta), kiusaaminen on vaan jättänyt syviä arpia ja ihmispelkoa. Joskus olen itsevarmempi, enkä pelkää vieraita ihmisiä, joskus taas menee huonommin ja joudun pakokauhun valtaan vieraiden ihmisten keskellä. No, elämä on..

Koti

Koti on siellä missä sydän on, vai miten se meni? Olen kauan miettinyt koti-sanan merkitystä. Mitä se minulle merkitsee, mitä se yleensä merkitsee. Tällä hetkellä minun ja perheeni koti sijaitsee Asikkalassa, maalla. Pieni omakotitalo, vuokralla. Olen elämäni aikana asunut ihan hirmuisen monessa talossa, joista joku on tuntunut hieman enemmän kodilta, toinen hieman vähemmän. Minulla ei ole sitä onnea, että minulla olisi eräänlainen "kantakoti". Paikka jossa olisin syntynyt ja kasvanut ja jonne vieläkin menisin perheeni kanssa. Lapsuusperheeni muutti jatkuvasti (no siltä minusta ainakin tuntui) eikä minulla ole siteitä sitä kautta mihinkään. Jonkinlainen juurettomuuden tunne siitä on syntynyt ja välillä se on haikeaa. Oikeastaan ainoa paikka, mikä on koko elämäni ollut pysyvä, on meidän sukutila, mummola, nykyisin enoni asuinpaikka. Se paikka on minulle se KOTI, isolla K:lla. Vanhempieni eron jälkeen asuin mummoni tykönä pari vuotta ja mikään ei ole tuntunut raastavammalta, kuin se hetki, kun minun piti muuttaa takaisin äitini kanssa asumaan, pois maalta.

Hieman tästä sieluni kodista, kuten paikkaa usein ajattelen. Tila on siis kuulunut suvulleni hyvin kauan ja oli äitini vanhempien koti, äitini lapsuudenkoti. Savonmaalla, peltojen ja metsien keskellä. Lapsena vietin siellä paljon aikaa, joulut vietettiin aina mummolassa ja siksi kai se paikka on tuntunut enemmän kodilta kuin mikään muu. Silloin "meillä" oli vielä lehmiä ja siitä asti, kun kykenen muistamaan, olen ollut navetassa mummon apuna (no, enemmän tai vähemmän apuna). Kirkkaimmat ja rakkaimmat lapsuusmuistot liittyvät mummolaan. Navettaan, heinälatoon, vanhaan aittaan, metsiin, peltoihin, kasvimaahan, taloon...Ja tietenkin rakkaisiin ihmisiin. Jokakesäiset heinätalkoot, soutujen aika, perunannostot..Noniin, aina kun ajattelen mummolaa (vieläkin kutsun paikkaa mummolaksi vaikka mummoni on jo vuosia sitten muuttanut sieltä pois) niin valtaa haikeus, ikävä..jopa rintaa raastava henkinen tuska. Parhaat vuoteni olivat ne pari vuotta, jotka sain asua mummoni kanssa (ja osittain myös ukkoni kanssa). Käydä pientä kyläkoulua, juosta metsissä ja pelloilla, olla navetassa ja enemmän oma itseni kuin koskaan.

Muistan lattian narinan, tuoksun, joka valtasi koko tuvan kun mummo leipoi piirakoita, ruisleipiä, pullaa tai kalakukkoja. Muistan kuinka aitan ovi narisi, kun sitä raotti kesäaamuna varovasti, kun piti tarkistaa onko aikuiset jo ylhäällä (mummo nyt ainakin oli, mummo oli aina). Muistan heinäpellon tuoksun, kun juoksin pitkin peltoa, hyppelin kuivamassa olleiden heinäkasojen ylitse kohti navettaa. Muistan kuinka pimeää oli talvella, kun istuin keskellä pihaa potkukelkan kyydissä katsomassa tähtiä, kun navetasta loisti vielä valo ja odotin mummoa (iltanavetalta oltiin menossa jo sisään päin). Muistan miltä tuntui saunoa ulkosaunassa, kun oli päivän ollut heinäpellolla ja ladossa, kuinka käsivarsia ja jalkoja kirveli löylyssä (ja kuinka äiti oli välttynyt suurimmilta heinänaarmuilta kun sillä oli kamalassa helteessäkin pitkähihainen flanellipaita). Muistan myös sen, kuinka kaikki pikkuhiljaa alkoi sortua. Tai minusta se tuntui sortumiselta. Ukko kuoli ja jonkin verran ennen kuin jouduin muuttamaan takaisin äitini tykö, lehmät myytiin, navetta tyhjeni.. Edellisessä postauksessa mainitsemani paras ystäväni, sekarotuinen narttukoira, lopetettiin. Sitä ennen jo muistaakseni enoni perheineen muutti mummolaan eikä kaikki enää ollut ihan samalla tavalla. Käyntini vähenivät ja tilalle tuli vain kaipuu.

Vielä nykyään, hyvin usein mietin, ovatko minun tavarani siellä vielä tallessa vai onko joku jo heittäny kaiken roskana pois. Mietin, miksen aikanaan huolellisemmin kerännyt kaikkia tavaroitani mukaani. Kaipaan sinne niin paljon, että välillä itkettää ja kurkkua kuristaa. Hassua ja hölmöä sinänsä, sillä enonihan vielä asuu tilalla, eikä kukaan vieras. Hyvin voisin mennä käymään. Ihan hyvin. Mutta en tiedä osaisinko enää olla kuten ennen. Uskaltaisinko. Eihän se paikka ole aikoihin enää ollu minun koti. Paitsi sydämessä.

Johan nyt..tässä kirjoittaessakin alkoi taas kurkkua kuristaa siihen malliin, että taitaa olla paras lopettaa ja yrittää ajatella jotain ihan muuta. En kestä tälläistä henkistä kipua. Fyysinen kipu on helpompi kestää.

Eläimellistä

Muutama päivä menny taas hieman alamäkeen. Mutta vain hieman. Perjantaina loppui lääkkeet, enkä ole saanu aikaiseksi hakea lisää. Oikeastaan tänään on ollut vasta ensimmäinen tahmea päivä. Oikein tervan-siirapin-melassin-tahmea. Viikonloppu tuntui menevän aivan liian äkkiä, mutta saaliiksi sain sentään ihanaa (ja kallista) kosmetiikkaa sekä flanellipyjaman (-60% alennuksesta) <3. Tänä aamuna pyjama päällä herätessä oli niin pehmeä ja lämmin ja pörröinen olo, etten olisi halunnu nousta sängystä lain tahi vaihtaa vaatteita.

No, se siitä. Meinaan nyt eksyä ihan aiheesta mikä on pyörinyt jo pitempään mielessä, mutten ole vielä saanut aikaiseksi siitä kirjoittaa. Nimittäin eläimet. Lähinnä kissat ja koirat. Meidän huushollissahan molempia lajeja asustaa, joten niitä on tullut funtsittua useaan otteeseen. Itse olen kasvanut eläinten keskellä (suurinpiirtein). Ensimmäinen lemmikki meillä oli kissa ja vuosien varrella niitä oli useitakin (kumma kyllä, en muista että yksikään kissa olisi ollut meillä vuosikausia, minne lie joutuneet *epäilyt heräävät*). Koiriakin meidän perheeseen on mahtunut muutamia, lähinnä sekarotuisia, sekä mummolan ajokoirat. Mummolassa oli myös kissoja, vanhimmaksi minun aikanani tais elää meiltä sinne viety kollikissa, sekä lehmiä, satunnaisesti kanoja ja..siinä ne tais olla. Täytynee myöhemmin kirjoittaa erillinen postaus mummolastani, en tähän nyt jaksa alkaa ruotimaan suhdettani siihen paikkaan ja miksi lasken sen lapsuudenkodikseni yhtä paljon kuin kotikotoni.

Noniinnoniin.. Ensimmäisenä kissat. Minä olen ihan kissaihminen. Totaalisesti. R-A-K-A-S-T-A-N kissoja. Kaiken kokoisia, kaiken näköisiä, kaiken ikäisiä...Jos talouteni olisi parempi ja tämän huushollin tilanne hieman eri, niin ottaisin kolmen nykyisen kehräävän perheenjäsenen lisäksi vielä pari kehräävää lisää. En osaa selittää mikä kissoissa minua niin kiehtoo ja miksi ne saavat niin suuria tunteita minussa aikaan. Vähän sama juttu kuin hevosten kanssa. Yksi parhaimmista unilääkkeistä (mitä olen käytännössä todennut) on viereen käpertynyt kehräävä kissa. Suurin osa ihmisistä tuntuu olevan koiraihmisiä, joten siinäkin asiassa puhun usein eri kieltä monien kanssa. Tähän liittyen jännä seikka, minkä olen huomannut: koiraihmiset saavat puhua kissoista pahaa eikä sitä yleensä kukaan katso vinoon. Manataan kissoja ja ylistetään koiria. Mutta...annas olla jos sanoo poikkipuolisen sanan koiriin liittyen, niin teloitusjoukkio on portillasi kera heinähankojen ja soihtujen, nopeammin kuin ehdit kissaa sanoa.

Tästä (epä)luontevasti koiriin sitten. Kuten jo edellä mainitsin, olen kissaihminen. En silti vihaa koiria. Lähinnä tämä ero näkyy siinä, etten pidä kaikista koirista, niinkuin pidän kyllä kaikista kissoista (karvoihin katsomatta). Pidän koirista yleensä ja niitä siedän joista en pidä. Nyt tunnustuksia, joiden vuoksi joku voi tosissaan vetäistä h-m-p:t nenäänsä (syvälle, jopa aivoihin asti). Jos saisin nyt uudestaan päättää, niin en haluaisi meille koiraa. Tai nihkeästi suostutellen voisin ottaa pienemmän koiran. Ehkä. Puhuimme harkintavaiheessa mieheni kanssa eri kieltä, joten loppujen lopuksi päädyimme sitten sen koiran hankkimaan (tosiaan, minähän en aluksi halunnut meille koiraa). En nyt ala tässä ruotimaan asioita mitkä ovat menneet tavalla tai toisella pieleen, mutta lopputulos on se, että minä en pidä meidän koirasta. Kuulitte oikein koirafriikit, EN pidä meidän koirasta. Siedän sitä kyllä, mutta meillä ei vaan synkkaa. Ja tätä ei nyt taas pidä käsittää niin, että olisin joku koiravihaaja (miksi kissoista negatiiviseen sävyyn puhuvat eivät puolustele puheitaan?), ehei. Yksi elämäni parhaimmista ystävistäni oli koira. Rakastin sitä yli kaiken, enemmän kuin mitään tai ketään muuta (paitsi ehkä äitiäni). Jostain syystä en vaan pidä KAIKISTA koirista.

Noniin, tulipas siinä vuodatusta. No ehkä vielä vähän. Olen kyrpiintynyt jokapäiväiseen imurointiin. Meidän koirasta lähtee niin H*Lvetisti karvaa, että on oikeasti imuroitava J-O-K-A päivä. Välillä (kuten tänään) imuroin monta kertaa päivässä. Meillä on kotoperheessä ollut koiria ennenkin, eikä niistä ole moista karvanlähtöä havaittu, mutta selvisi sekin miksi tuosta meidän nykyisestä yksilöstä lähtee niin paljon sitä karvaa. Koska hän on leikattu uros. Ainakin ell oli sitä mieltä. Hormoonit. PRKL. Eikä sille siis mitään voi. Minun on vaan jatkettava imurointia. Kissoistakin lähtee karvaa. Toki. Kissan ja koiran karvat eroavat olennaisesti (imuroimisen kannalta..ja ärsyttävyyden kannalta). Koiran karvat imeytyvät tekstiileihin. Oikein kunnolla imeytyvät ja tappelevat imuria vastaan viimeiseen karvaan. Kissankarvat jäävät veikeästi tekstiilin pinnalle ja imuroidessa lähtevät nätisti imurimen syövereihin.

Nyt vielä pieni avautuminen, jossa annetaan sekä kissoille että koirille satikutia (sanallisesti). Perkema, että ärsyttää, kun ei ole yhtään mattoa koko saakutin huushollissa siellä missä elukat pääsee kulkemaan. Joka ikinen matto on joko kissan pissassa tai koiran pissassa tai sitten ei voi vaan lattialle laittaa. Räsymatot on ehdoton nou-nou siellä mihin tuo meidän hieman vajaaälyinen kissankutaleemme pääsee kulkemaan. Sillä on nimittäin joku ihmeellinen hinku pissata kaikkien räsymattojen päälle. Karvalankamattoa en viitsiny enää sisälle tuoda tuulettumisen jälkeen, sillä se imee noita perkeman koirankarvoja kilotolkulla (ai piru, pitäis se matto silti varmaan sisälle tuolta hakea) enkä tuolla meirän imurimella jaksa sitä hinkuttaa jatkuvasti. Tarttis ostaa joku muovimatto tai vastaava, mihin ei karvat tartu eikä se mene myttyyn niin, että pissakissamme siihen kävisi kusaisemassa. En vaan raatsis ostaa enää yhtään uutta mattoa kun niihin on tullu tuhlattua jo pieni omaisuus. Kaksi mattoa huutaa pesulaa ja loput varttuu kesän matonpesukelejä. Jospa en niitä enää lattialle laittais likaantumaan sitten pesun jälkeen..vois vaikka myyrä poies.

Minä ahdistun ilman mattoja. Tuntuu niin kylmältä ja kolkolta ja autiolta.

On tämä elukanomistajan elämä välillä niin perkelettä. Kumma kun sitä ei tunnu kukaan muu koskaan manaavan. Aina vaan kuulee lässynlää-puhetta niistä ihqdAA-lemmikeistä. KYLLÄ NIISTÄ PERKELE RIESAAKIN ON! Onneksi sentään myös paljon iloa ja onnea.

P.S. En myöskään pidä kaikista lapsista

Into piukeena

Olen niin innoissani! Ollut koko päivän. Aamulla marssin eläinlääkärin juttusille, kun viime viikolla kysäisin josko pääsisi työkokeiluun. Täksi aamuksi sovittiin siis tapaaminen ja menin sinne sillä mielellä, että naikkoset haluavat nähdä minut ja ehkä kysellä vielä lisää jotain ja katsovatte sitten asiaa. No, toinen lekureista oli kipeänä ja toinen sitten haastatteli minua, vastaili välillä puhelimeen ja jutteli taas lisää. Lähinnä keskittyi sitten kertomaan mitä tehtävää mulle tulee ymsyms, josta aloin sitten päättelemään, että tässä on ehkä paikka varmistettu. Näinhän se asian laita sitten oli ja paperitkin saatiin jo tänään kuntoon ja hurautin Lahteen viemään TE-toimistolle lomaketta jotta voivat tehdä siellä virallisen sopparin. Tosin aloitan vasta ensi viikolla, mutta sain jo aamulla hieman esimakua, kun tohtorinna pyysi minua jäämään parin rokotusasiakkaan ajaksi katsomaan ja opettelemaan jo jotain. Lähtiessäni olin niin innoissani että olis tehny mieli juosta autolle ja hyppiä ja riemuita jajajaja..

Näin olen siis astumassa lähemmäs klinikkahoitajan opintoja (toivottavasti saan paaaaljon pisteitä harjoittelusta). Suklaana pullan päälle postitäti oli vielä kantanut meikämaamolle laatikkoon pääsykoetta varten tilaamani kirjan, 'Koiran sairaudet'. Haku ja pääsykoe ovat vasta syksyllä, joten ajoissa ainakin olen. Pikaisesti selattuani kirjaa, siitä on varmasti iloa pitkäksi aikaa. Minulla on ihan järjetön himo oppia kaikenlaista uutta ja osata kaikki.

Nyt himottaisi saada kasa erivärisiä lankoja ja alkaa opettelemaan sitä neulomista (viimeksi tainnu sellaista harrastaa ala-asteella, huonoin tuloksin..) ja vaikka virkkaillakin jotain. Haaveilen paloista kasatusta viltistä ja ihanan isoista ja lämpimistä säärystimistä. Nyt on jotenkin sellanen fiilis, että pitäisi olla käsissä lankaa ja puikot tahi virkkuukoukku ennemmin kuin tietokone.

Kamala ajatustulva ja yhtäkkiä iski väsy. Haukotus tuli ihan puskista o.O

Tämän päivän plussat (tähän asti):
+työharjoittelupaikka
+vihreä tee
+tuoreet riisipiirakat
+sain kelan paperit täytettyä
+peikonpoikasella oli ollut hyvä päivä hoidossa

Vielä jotain

Pää pursuaa ajatuksia niin paljon, että pakko pistää vielä jotain. Kuvia. Tahtoisin opetella neulomaan. Ja virkkaamaan jotain muutakin kuin kaulahuiveja.

Mieli kaipaa erämaata, ikävöin..

..sinne missä mieli tyyntyi, kaikki selkeni eikä ajatussaaste vaivannut enää.

Kaipaan myös kesää, mutta sieltä se hiipii

Vielä pari plussaa tälle päivälle:
+peikonpoikasen iltasatu (Taru Sormusten Herrasta, pieni pätkä taas eteenpäin)
+Supernaturalia koneelta (ainakin kaksi jaksoa)

Tää on niin tätä...

Maanis-depressiivisessä maailmassa blogin päivittäminen on toisinaan aika haasteellista. Syksy ja alku"talvi" tarjosivat minulle taas sitä samaa vanhaa, jokavuotista pohjamudissa tarpomista. En meinannut saada kiinni oikein mistään ja paskaa tuntui satavan niskaan jatkuvalla syötöllä. Edellisvuotista jouluinnostusta ei tullut, todennäköisesti lumettomuuden ja ankeuden vuoksi. Jouluksi matkattiin perheen kera äitimuorin tykö pohjoiseen Keski-Suomeen, siellä sentään oli vähän lunta, mutta joulumieli oli silti hieman hukkateillä. En nyt jaksa joulusta sen enempää jaaritella, mieli oli kevyt yhden päivän (jouluaaton) ja kaikki oli niinkuin piti. Tyttären ilo oli tämän maamonkin ilo. Ahdistus iski heti kun piti joulupäivänä lähteä takasin kotiin päin. En olisi halunnut lähteä , en sitten millään. Matkalla kauan mielessä kytenyt ajatus takaisin keskiseen Suomeen muuttamisesta vahvistui. Se on nyt päätetty, minä haluan lähemmäs muoria, takaisin kotikonnuille. Ainakin joskus.

No juu, joulun jälkeen tuli tarvottua siellä suossa vielä jonkin aikaa, väsymys oli ihan järkyttävän kaikennielevää. Nukuin parhaimmillaan 16 tuntia vuorokaudessa enkä saanut mitään aikaan. Jossain vaiheessa tuossa taannoin jätin pyörrytystä aiheuttavan masennuslääkkeen pois ja samoihin aikoihin liikaa väsyttävän nukahtamislääkkeen. Nyt mennään pelkällä tasoittavalla ja se tuntuu sopivalta. Olen saanut uutta puhtia, intoa ja inspiraatiota. Vaikka joka päivä mielen valtaakin synkkyys, niin se ei silti ole kokopäiväistä eikä lamaannuttavaa. Koukutuin useaan blogiin ja niistä sain valtavasti inspiraatiota ja koin myös eräänlaisen valaistumisen. Tajusin mitä haluan, mitä minulla ei ole ja mitä olen itsestäni unohtanut.

Suurien tunteiden vallassa vellon melkein joka päivä. Tänäkin aamuna tuli itku, kun olin juuri saattanut peikonpoikasen päiväkotiin ja autoa kurvaamassa pois parkkipaikalta..näin nuorehkon pitkätukkaisen isän viemässä kahta lastaan päiväkotiin. Jostain syystä olen ollu tippa linssissä joka kerta kun näen isiä lastensa kanssa. Törmään siihen joka päivä. Tunnen itseni tietyllä tavalla yksinäiseksi täällä etelässä, kaukana muorista ja oikeastaan kaikista sukulaisista. Onneksi minulla on sentään rakas mieheni ja pienet asiat hänen kanssaan tuovat valoa jokaiseen päivään (vaikka riitoja ja pahoja sanoja välillä lenteleekin ilmassa)

Tämä haikeus ja suru on seurassani joka päivä. Silti meikäläisen elämässä on myös uutta intoa, kun suunnitelmat selkiytyivät ykskaks ja tein päätöksen. Jään nyt vielä toistaiseksi tänne, enkä ihan heti pakkaa kimpsuja ja muuta sinne missä sydän on. Yritän päästä syksyllä opiskelemaan vähän lisää (vuodeksi) ja sitä ennen työharjoittelemaan ja saamaan kokemusta, sekä opiskelua varten että kokemuksenjanosta. Tiedän mitä haluan tehdä, selkeästi. Eläimet ovat tämän maamon intohimo eikä se asia taida muuttua miksikään. Ei minusta ole lähihoitajaksi tai vastaavaa, vaihdan siis hevoset pienempiin elukoihin. Kun en kerta voi tehdä oman alan hommia (tallitöitä) niin yritän päästä opiskelemaan eläintenhoitajan ammattitutkintoa (klinikkahoitaja). Luulen, että kyseiseen opintorupeamaan on hankala päästä, mutta aion nyt tehdä paljon töitä sen eteen, että mahdollisuudet olisi mahdollisimman hyvät. Kaiken haikeuden ja surumielisyyden rinnalla tämä asia on siis tällä hetkellä se mikä minua ajaa eteenpäin. Toivottavasti tämä palo ei tästä sammu missään vaiheessa eikä masennus syökse taas syviin syövereihin.

Tämän päivän plussat:
+pakkanen oli laskenut, tuntui melkein lämpimältä
+vihreä tee on edelleen niiiiiiiin hyvää
+ostin ison liuskan postimerkkejä (siitä tuli jostain syystä hyvä mieli)
+peikonpoikanen oli tehnyt hoidossa hienon pupun
+keittiön pöydällä oleva maatuskaliina jaksaa ilahduttaa kolmatta päivää
+kissat ovat käyneet vuorotellen vieressä silitettävänä/kehräämässä/puskemassa/sylissä
+sain siivottua eteisen
+tein taas kunnon ruokaa, kaalipataa ja makaronisalaattia
+söin suklaata