Syvistä vesistä lähemmäs pintaa

Tässä kun on taas monenmonta päivää kahlannut masennuksen suossa, niin pienikin pilkahdus tuntuu uudelta keväältä. Pienistä asioista voi syntyä iso ilo, suorastaan riemu, kuten minulle kävi tänään. Pitkin päivää olin edelleen hyvin blues, en jaksanut tehdä mitään, oli niin kuumakin, että ahdisti olla. Kauppaan sentään raahauduin, koko perheen voimin. Kävin ostamassa myös itselleni valkkaripullon. Kotiin päästyä sain sitten itselleni ihanaa ja tärkeää aikaa itseni seurassa. Mies lähti soittelemaan poikien kanssa ja prinsessa naapuriin leikkimään. Nautin yksinolosta, en tehnyt oikeastaan mitään. Katsoin C.S.I:tä boksilta, nautin hiljaisuudesta ja sain jopa tiskit laitettua (puhtaat kaappeihin ja likaiset koneeseen). Hyvin edistyksellistä tällaisessa mielentilassa. No mutta siihen pieneen riemun aiheuttajaan...

Olen murehtinut tässä pitkään, kun matot ovat jääneet pesemättä, en vain ole koko kesänä saanut aikaiseksi lähteä mattopyykille. No, yhtäkkiä tänään tajusin, että perkema, muutaman matonhan saan pestyä pesukoneessa! En ole aiemmin tajunnut koko asiaa. Tosiaan tuossa jokin aika takaperin hankittiin uusi pesukone entisen sanottua sopimuksensa irti. Uusi kone vetää uskomattomat 8kg (mikä on PALJON entiseen 5kg:n verrattuna). Ja NYT VASTA tajusin, että siihenhän mahtuu noita räsymattoja hyvin ja saan kuin saankin puhtaita mattoja lattialle. Nii-i..pienestä se riemu sitten tulee kun on tullakseen.

Toinen asia mistä nautin tänään...musiikin kuuntelu. Voi kuulostaa mitättömältä asialta, mutta minulle se ei sitä ole. Yleensä meillä soi tasan se musiikki, mitä mies tahtoo kuunnella ja minä sitten kilttinä tyttönä kuuntelen. En edes muista milloin olisin viimeksi (muualla kuin omassa autossa) kuunnellut jotain itseni haluamaa musiikkia. Tänään olen sitten kuunnellut, kuulokkeet kiinni koneeseen ja oma sulkeutunut maailma on valmis. Se on ollut suorastaan nautittavaa. Miksi en harrasta sitä useammin?

Pohdiskelin tänään myös menneitä, mietin kuinka elämäni kaikki kiusaajat ovat kokeneet ne ajat, minun kiusaamiseni. Ajattelevatko he sitä enää ollenkaan ja kuinka tänä päivänä suhtautuisivat asioihin? En voi käsittää sitä kohtelua mitä sain joskus entisessä elämässäni sietää. Olin niin hajalla, niin suunnattoman pirstaleina ettei kukaan tainnut sitä tajutakaan. Jotenkin kummassa onnistuin joksikin aikaa pystyttämään itselleni suojamuurit, sellaisen kovan kuoren. Esitin jotain mitä en ollut, aikuisempaa, vahvempaa, jopa vittumaista ihmistä.

Pelkään edelleen ihmisiä. Osa peloistani johtuu kiusaajistani, osa todennäköisesti jostain lapsuudestani. Olen opetellut rohkeammaksi ja sosiaalisemmaksi, mutta edelleen jotkut ihmiset saavat minut lähestulkoon pakokauhun valtaan. Kärsin myös luottamuspulasta. Elämässäni on hyvin vähän ihmisiä kehen luotan niin paljon, että pystyn arkojakin asioitani jakamaan. Joskus minut valtaa katkeruus. Olen katkera elämästäni, kuinka minua on kohdannut niin moni sisintäni hajottava asia. Sisimpäni on yhtä arpikudosta. Usein mietin, millaista elämä olisi "normaalina", tasapainoisena ja mieleltä terveenä. Olisiko se helpompaa? Ainakin arkipäiväiset asiat sujuisivat helpommin eikä elämäni takkuilisi niin monessa asiassa. Toisaalta, tämä eletty elämä on opettanut (joskin kovalla kädellä) paljon ja tiedän monta asiaa mitä en ainakaan halua.

Loppuun vielä..Olen onnellinen ja kiitollinen perheestäni; äidistäni, isästäni, pikkuveljestäni, äiti- ja isäpuolesta, sisarpuolista, avomiehestäni ja rakkaasta tyttärestäni. Olen kiitollinen myös eläimistäni; rakkaista kissoistamme, hevosestani ja koirastamme. Olen kiitollinen muutamasta hyvästä ystävästä, joista osa on ollut elämässäni jo kauemmin kuin haluan muistaa. Olen kiitollinen siitä, että meillä on katto pään päällä ja siitä että tyttäreni on terve ja tasapainoinen, iloinen lapsi.

Laiska, tyhmä ja saamaton

Olen ollut laiska, sekä kirjoittamisen suhteen että muutenkin. Elämästäni tuntuu kadonneen mielenkiinto täysin. Ei enää huvita tehdä oikein mitään, ei jaksa tehdä mitään. Masennuksen oireita havaittavissa siis. Ensi kuussa on onneksi lääkekontrolli, jospa sinne asti jaksaisin. Olen edelleen työtön, edelleen vain päivät kotona, illat kotona jne. Joka päivä. Haen jokaista työpaikkaa mikä minulle mahdollisesti voisi sopia edes jollain tasolla, mutta mistään ei kuulu mitään. Onneksi on sentään hevoset, jotka pakottavat tekemään edes jotain.

Olen hukassa myös omien tunteideni kanssa, oman mieleni kanssa. Tuntuu kuin olisin uponnut syvään mustaan veteen, enkä jaksa pyristellä pinnalle. En ole pitkään aikaan ollut tälläisessä olotilassa, enkä vieläkään kyllä pidä tästä harmaasta ja tahmeasta olosta, mielentilasta. Tahtoisin matkustaa taas Kilpisjärvelle, tällä kertaa yksin ja pidemmäksi aikaa. Tuntuu, että mitä kauemmin kesäkuun reissusta on, sitä kauempana on se mielen tyyneys ja hyvä fiilis mikä siellä kaukana minuun teki pesänsä. Kuulen mielessäni vähän väliä tuntureiden kutsun ja näen erämaan aiutiuden ja rauhan. Täällä on niin..rauhatonta..ahdistun taas helposti. Haluaisin elämästäni yksinkertaisempaa. Vihaan tätä tietokonetta, sitä kuinka se sitoo minua, on kuin huumetta narkkarille. Vihaan sitä, että meidän talossa on niin paljon ylimääräistä tavaraa ettei täällä ole juuri koskaan siistiä. Kaoottinen ympäristö, kaoottinen mieli.

Ahdistun käydessäni kaupungissa. Varsinkin jos pyörin keskustassa, missä järjettömät ihmismassat liikkuvat koko ajan eestaas. Joka kerta, varsinkin tässä viime aikoina, kun olemme käyneet kaupungilla syystä tai toisesta, olen ahdistunut ja kotiin palattua uskomattoman väsynyt. Korvani soivat kaikesta siitä hälinästä, jopa kipeytyvät toisinaan. Päätä alkaa särkeä ja haluaisin vain kotiin omaan rauhaan.

Ei ole helppoa elämä musisoivan (huonohkokuuloisen) miehen ja kovaäänisen paljon höpöttävän lapsen kanssa, kun on äänille yliherkkä. Niinä hetkinä, kun saan olla yksin kotona, niin usein nautin vain siitä, kun on niin hiljaista. Kukaan ei riko sitä hiljaisuutta, ellei sitten koira haukahda. Väsyn jatkuvasta äänestä, metelistä (vaikkei se varsinaisesti meteliä olisikaan) ja äänien kakofoniasta. Tosin tuntuu, että nykyään olen muutenkin jatkuvasti väsynyt....

Nyt en jaksa enää jatkaa...pakko käydä maate hetkeksi ja sulkea silmät. En tiedä taas mikä iski tuossa iltapäivällä, yhtäkkiä vaan mieli hukkui syviin vesiin ja kaikki alkoi vain...turruttaa ja ärsyttää.

Sunnuntai-ajatus

Eilinen päivä oli mukava, kerrassaan. Kävin testaamassa hiittikärryt ja ruuna oli järjettömän innoissaan. Hölkittiin ja käveltiin sellainen 10km lenkki, jonka jälkeen pihassa seisoi huomattavasti rennompi ja tyytyväisempi hevonen kuin ennen lenkille lähtöä. Ilma oli mukava, syksyinen, sateinen. Nautin itsekin ihan suunnattomasti lenkistä ja hieman syksyn tuoksuisesta ilmasta. Uusi kärpäshuppu oli jo saanut yhdessä päivässä kolhuja, turvan päällä olevasta osasta oli kanttinauha repeytynyt osittain irti. Pojat ilmeisesti telmineet laitumella. Vaikea kyllä ajatella elämää ilman hevosia..

Tänään on taas ollut semisti ärsyttävä päivä. Siivousinspiraatio tulee ja menee aaltoliikkeinä, vähän väliä tulee 'ei-jaksa'-fiilis. Sain sentään vaatehuonetta tyhjennettyä hieman; pieniä vaatteita hushus. Matot odottavat edelleen pesijää (taitaa jäädä tältä kesältä pesemättä) ja punaiset viinimarjat olisi kerättävä ja mehuksi keiteltävä. Mustat mehut tuli keiteltyä perjantaina, kyllä tuli hyvää! Olisi monenmonta keskeneräistä projektia, liittyen kotiin ja epämääräiseen taiteiluun. makuuhuoneessa odottaa edelleen paikkaansa Lapin reissulta Enontekiöstä ostettu porontalja, kun en osaa päättää mihin sen laittaisin. En halua ottaa riskiä, että pissakissamme Kössi valitsisi taljan sopivaksi pissapaikaksi taikka kissat kimpassa repisivät karvat pöllyten koko taljan piloille.

Tähän väliin kissakuvat meidän perheen killeistä:

pissakissa Kössi

 natsikissa Napalmi "Nami"

 grand old lady Suttu aka Suttura aka Pulla

Rakkaat <3

Mietin kovasti tulevaa syksyä, odotan josko töitä jostain irtoaisi (haettu on, ei ole kuulunut mitään mistään) ja suunnittelen mitä sitten jos ei töitä tule. Tahtoisin suorittaa avoimen yliopiston kurssin (hevoskurssi, 3op), mutta sekin maksaa, eikä ole rahaa laittaa siihen jos ei töitä saa. Pitäisi investoida myös kengitysvälineisiin ja tyttären kenkiin yms. Ja ehkä omiinkin vaatteisiin... *huoh*

Mielenkiintoa elämään tuo myös "Projekti Poni". Rakkaan ystäväni Heidin Poni tuli minulle ajo-opetukseen. Tähän mennessä ohjasajettu, kärryt pitäisi kenties jo tänään lykätä perään, Poni kun toimii kuin junan vessa tuossa ohjista ajossa. Onneksi tuli ostettua (tatuointirahoilla -.-) hiittikärryt. Joskin oli hieman hommaa niissä ennen kuin sain kärryt ajokuntoon. Ensin oli Operaatio Sisäkumin Paikkaus, joka olikin oletettua haasteellisempi tehtävä, sillä päällirengas ei meinannut lähteä sitten millään pois vanteelta. Kaiken äherryksen jälkeen Mieheni saikin kumin paikattua ja oletin pääseväni ajamaan.... Huomattiinkin sitten, että rengas vuotaa venttiilin kohdalta, joten se siitä. Perjantaina kävin ostamassa Wahlstenilta uuden sisäkumin (ja huomasin sen jälkeen, että Horzelta olisi saanut halvemmalla..) ja sisuuntuneena kikkailin ihan itse sisäkumin paikoilleen ja Lidlin hienolla (?) vekottimella pumppasin sen täyteen. Jess! Kärryt olivat ajokunnossa ja kuten edellä mainitsin, eilen kävin kärryt testaamassa. Nyt tarttisi vielä ostaa oranssia maalia ja maalata kärryistä siedettävämmän näköiset (keltainen maalipinta todella huonossa kunnossa, alta paistaa punainen pohjamaali..).  Kaikki aikanaan. Nyt yritän jatkaa siivoamista, jotta ehtii tänään muutakin tehdä.

Tyhjänpäiväistä..

Opiskelunjälkeinen elämä on ollut aika hapuilua. Toisaalta olen nauttinut hyvin ansaitusta lomasta, toisaalta kaipaan tekemistä päiviini, tietynlaista rutiinia. Mitä lähemmäs syksy on saapunut, sitä haikeampi mieli on, kun ei tarvitsekaan enää mennä kouluun. Kolme vuotta opiskelua sai minut tiiviisti kasvamaan kiinni pieneen oppilaitokseen, sen opettajiin ja henkilökuntaan. Varsinkin viimeinen vuosi suuntautumisopintoineen oli opettavainen ja tärkeä. Pieni "tiimimme" sulautui hyvin yhteen ja jokaista läheistä opiskelutoveria jäi kova ikävä. Onneksi on olemassa facebook, sitä kautta saa pidettyä yhteyksiä. Outoa ja raastavaa on myös ajatella, että jokainen passihevoseni viimeiseltä vuodelta saa nyt syksyllä uuden hoitajan, sen ihmisen joka päivittäin pitää huolta minulle niin rakkaiksi muodostuneista hevosista. Vaikka minulla on oma hevonen, niin läheinen side muodostui myös passihevosiini.

                                                      o. Lumitykki "Pyry"

                                                          o.The Arrow "Nuoli"

                                                        t. You Trust Kemp "Balleriina" "Prinsessa"

                                                         0. Zoom Kemp

                                                 o. Zaibatsu Kemp "Patse"

                                                           o. Zombi Kemp

Balleriina lähti tosin jo keväällä uuteen kotiin Kempeleelle. Zombi menee syksyllä huutokauppaan ja loputkin Kemppi-varsat myydään kyllä jossain vaiheessa. Koskaan ei saisi kiintyä liikaa, mutta minkäs teet..

Nyt yritän keskittyä omaan hevoseen ja ystäväni poniin, joka tuli minulle ajo-opetukseen. Ikävä on myös radalle, ajamaan hiittiä, ajamaan kilpaa. Minulla oli harvinainen mahdollisuus ajaa todella hyvillä hevosilla koulussa ja oppia raviurheilusta paljon lisää. Suoritin keväällä myös C-ajoluvan ja päivää ennen valmistumista pääsin ajamaan opetuslähdön 2-vuotiaalla tammalla, Yvette Kempillä, ja siitäkös kipinä kilvanajoon sitten syttyikin. Jossain vaiheessa jos ostaisi ravivarsan... sitten joskus.

Hevoset ovat minulle elämäntapa, ei niinkään harrastus enää. Nyt olen hakenut töitä ihan muilta aloilta, pitkään suunnitellut alanvaihtoa ainakin joksikin aikaa valmistumisen jälkeen. Toisaalta nyt tuntuu oudolta, etten tekisikään enää töitä hevosten kanssa. Saa nähdä mitä tapahtuu, tällä hetkellä ei ole mistään työpaikasta kuulunut mitään. No, tämä tältä päivältä.