Pohdintoja ja anteeksipyyntöjä

En tällä kertaa aio käydä läpi kaikkea mitä elämässäni on tapahtunut tässä sitten viime kirjoituksen. Ei ole ollut inspiraatiota/aikaa kirjoittaa pitkään aikaan mitään. Elämä on ollut niin täynnä kaikkea. Nyt pakko kirjoittaa aiheesta mikä on aika ajoin mietityttänyt jo vuosia ja mitä olen yrittänyt korjata/parantaa. En muista olenko aiemmin kirjoittanut tai sivunnut jossain aihetta, enkä jaksa nyt alkaa selaamaan koko blogihistoriaa läpi.

Asiaan.. Tahtoisin olla ihminen, joka tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa, joka osaa supliikit ja keskustelunaloitukset kuin vettä vain. Tai edes helpommin kuin mitä minä osaan. Olen koko elämäni ajan ollut ihan hirveän ujo ja introvertti ihminen. Jo lapsena se aiheutti paniikkikohtauksen omaisia tilanteita, kun piti kyläillä siellä sun täällä tai vieraita tuli kotiin. Ja jo lapsena opin häpeäämään sitä, etten osannut sosiaalisissa tilanteissa käyttäytyä, mieli teki vain juosta karkuun olemaan rauhassa.

Ensimmäistä kertaa elämässäni lukiossa ollessa tajusin hyvin tärkeän asian ujoudessani, miltä se usein voi vaikuttaa muiden silmin. Yli puoli vuotta opiskelujen alkamisen jälkeen, tutustuin viimein paremmin pariin omaan luokkalaiseeni. En enää muista kumpi tytöistä puhui, mutta sanoman muistan vallan mainiosti; minua oltiin luultu ylpeäksi, koska ujouteni vuoksi en ollut uskaltanut ottaa kontaktia kehenkään kunnolla. Silloin tajusin sen, miltä ujouteni voi vaikuttaa muiden mielestä ja kuinka paljon potentiaalisia ystäviä olenkaan voinut menettää sen vuoksi. Ja nyt mietin myös sitä, kuinka vähän kukaan ihminen voi tietää toisesta päällepäin.

Minulle lukioon meno oli iso askel henkilökohtaisessa elämässäni. Olin kärsinyt pahasta paniikkihäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta jo pitkään ja myönteinen opiskelupäätös sai minut taistelemaan niitä vastaan. Päätin hypätä suoraan pelkojeni keskelle ja menin kouluun, aloitin opinnot. Se oli ihan hurjan iso suoritus, saavutus minulle, kun ensimmäisen koulupäivän jälkeen pääsin kotiin ilman yhtään paniikkikohtausta. Menin kouluun joka päivä ja opiskelin. Tätä kaikkea kukaan muu ei kertakaikkiaan voinut tietää ja jokainen ihminen teki (ja tekee nykyäänkin, aina) johtopäätöksen vain sen perusteella miltä näytän, kuinka käyttäydyn ja kuinka toimin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Ei mikään ihme, että syntyy väärinkäsityksiä ja harhaoletuksia siitä minkälainen olen ja mitä ajattelen muista.

Nykyään olen päässyt jo pitkälle siitä mitä olen pahimmillaan ollut. Lukio jäi aikanaan kesken, mutta ammattikoulun kävin loppuun ja se onkin yksi isoimmista saavutuksista elämässäni. Amikseen mentyä heitin itseni uudestaan likoon ja haastoin oikein urakalla. Ryhdyin tutoriksi ja ryhmänvastaavaksi, luottamustehtäviin jossa joutui olemaan hyvinkin sosiaalinen ja paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Noista tehtävistä oli paljon hyötyä oman pääni suhteen. Olen minä vieläkin ujo ja huono sosiaalisissa tilanteissa, mutta parannus menneeseen on huima. Opettelen koko ajan lisää, vaikka välillä turhauttaa ja lannistaakin.

Tämä kirjoitus itsessään yrittää kai olla eräänlainen anteeksipyyntö kaikille ihmisille elämässäni. Monet, hirveän monet ihmiset ovat tärkeitä ja minua ihan oikeasti kiinnostaa muut ihmiset. En vain aina osaa (hyvin hyvin harvoin osaan) osoittaa sitä. Arvostan ihan hirveän monia teistä ystävistä, sukulaisista, kavereista, tutuista, vaikka en sitä osaa sanoa tai näyttää. Olen hirveän pahoillani siitä, jos jostain tuntuu etten välitä, että en pitäisi tai että jopa vihaisin. Niin ei ole. Olen vain ihan äärettömän ujo, huono sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja joskus jopa pelkään ihmisiä. En tiedä lukeeko tätä kukaan tai välittääkö kukaan, ei sen väliä. Jos tämä kirjoitus saavuttaa edes yhden ihmisen, jota olen kohdellut välinpitämättömästi (vaikka en niin tarkoita ketään kohdella) tmv, niin se on hyvä. Jos ei saavuta, ei se mitään, olen tehnyt taas yhden askeleen elämässäni, kun olen julkituonut näin ison asian mikä minuun/minussa vaikuttaa. Kiitos kaikille ihmisille elämässäni. Olette tärkeitä.

Hajatelmia

Tähän(kään) kirjoitukseen ei varmasti tule nyt mitään selkeää teemaa, kunhan puran ajatuksiani.

Koko lapsuuteni ja pitkälle teini-ikääkin, olin hiljaa, myötäilin, pidin ajatukseni hyvin pitkälti itselläni. Vastarintani oli korkeintaan hiljaista sellaista. Taidan olla tietyllä tavalla hyvin ääripäiden ihminen. Kun kyllästyin olemaan hiljaa ja nielemään kaiken, huomasin sen vievän enemmän hankaluuksiin, mikäli sanoi ääneen mielipiteensä ja seisoi niiden takana. Vuosien hiljaisuuden jälkeen hyppäsin sinne toiseen ääripäähän ja kapinoin lujaa ja äänekkäästi. Vuosien myötä turha metelöinti on onneksi laantunut, silti omaan hyvin vahvoja mielipiteitä monista asioista. Minun olisi opeteltava tietyissä asioissa vähän fiksumpia tapoja tuoda julki oma mielipiteeni, tiedostan sen, että puhun aika kärkkäästi, jopa provosoivasti hyvin usein.

Kommunikaatiotaitoni, ainakin keskustellen, ovat vähän ruosteessa. Pidän kirjoittamisesta, koska sillä tavoin minulla on enemmän aikaa miettiä sanomisiani ja saan purettua fiksummin ajatukseni päästäni ulos. Mitä lähempänä jokin asia on sydäntäni, sitä kiihkeämmin siitä puhun ja ulosantini on siinä tapauksessa yleensä aika kehnoa. Tulen usein väärinymmärretyksi. Kun kirjoitan samat asiat, pointtini tuntuu olevan helpompi ymmärtää. Kirjoittaessa äänensävy ei pääse muuttumaan negatiiviseksi, ei ala huutaa, ei edes korottaa ääntään. On helpompi pysyä objektiivisena ja  tarkastella asioita paremmin. Turhaudun usein siitä, jos minusta tuntuu ettei minua kuunnella kunnolla, jos keskeytetään tai jos koen olevani altavastaaja keskustelussa sen vuoksi etten löydä juuri sillä hetkellä oikeita sanavalintoja. Tämä kaikki tekee puhumisesta toisinaan haastavaa. Opettelen silti, koko ajan. Paljon olen vuosien varrella oppinutkin, mutta pitkä matka on edessä.

Olen nyt sellaisessa parisuhteessa, mikä mahdollistaa opettelun, antaa mokailuni anteeksi, haastaa keskusteluihin, vaikeisiinkin. Rakastan sitä, rakastan miestäni yli kaiken. Vaikeista asioista on aina hankala puhua, epämiellyttäväkin, silti nekin keskustelut on käytävä. On otettava haasteet mahdollisuuksina kasvaa ja oppia ja kuka olisi parempi opettaja kuin elämänkumppani. Tiedostan paljon vikojani, virheitä mitä teen. Huonoina päivinä jään helposti ruoskimaan itseäni, muuten päätän ottaa opikseni ja tehdä seuraavalla kerralla paremmin. Henkinen kasvu on elämänmittainen matka. Olen onnellinen siitä, että kanssani kulkee nyt sellainen ihminen, joka mahdollistaa sen henkisen kasvun, kannustaa siihen, eikä ihmettele mistä puhun jos mainitsen sanan henkinen kasvu/kehitys.

Olen aina osannut olla hyvin yksin. Paljon paremmin kuin ihmisten kanssa. Silti olen aina aika ajoin huomannut sen, että kaipaan silti ihmisiä. Kommunikaatiota, yhteisöllisyyttä. Suuri haasteeni elämässä on se, kuinka tasapainottaa nämä asiat hyvin. Olen onnellinen siitä, että minulla on perhe, mies joka rakastaa, arvostaa ja kunnioittaa minua, jota itse rakastan, arvostan ja kunnioitan, meillä lapset ja eläimet. Avun pyytäminen ja asioiden jakaminen ovat minulle sellaisia asioita, mitä minun on pitänyt opettelemalla opetella. Niissä on edelleen opeteltavaa. Koin pitkään huonoa omatuntoa siitä, että tykkään olla myös toisinaan yksin, antaa aikaa itselleni, kunnes tajusin sen, että se on iso osa hyvinvointiani. Esimerkiksi en osaa enkä haluakaan olla aina läsnä lapsilleni, eivätkä he ole elämäni keskipiste. En tiedä onko se bipo vai pelkästään osa minua, persoonallisuuttani/mentaliteettiani, että tarvitsen toisinaan yksinäisiä hetkiä ehkä enemmän kuin "normi-ihmiset", eikä sillä toisaalta ole mitään väliä mistä se johtuu, kun nyt olen sen asian hyväksynyt.

Rakastan myös sitä, että mieheni jakaa tasavertaisena puolisona vastuun arjesta, jokaisen ilon, jokaisen surun, on paras ystäväni, rakastajani, luotettuni. Rakastan sitä, ettei minun tarvitse kulkea yksin elämäni polkua, vaan mukana on ihminen, joka saa minut nauramaan, joka tuo lohtua pimeimmälläkin hetkellä, jolle voin tehdä pieniä ja suuria mukavia asioita vain siksi, koska rakastan häntä täysin ehdoitta, pyyteettömästi. Rakastan miestäni, sitä että tunnen ja näen hänestä, kuinka paljon myös hän rakastaa minua, sen lisäksi että hän muistaa sen sanoa usein.

Olen usein pahoillani siitä, etten osaa vielä niin hyvin parisuhdeasioita, etten osaa sanoa asioita oikein, että saan tahtomattani miehelleni pahan mielen. Minä opettelen kyllä ja olen kiitollinen siitä, että mieheni jaksaa niin hyvin ja antaa mokani anteeksi. Yleensä ihmisillä on enemmän opettelemista yksinolossa kuin ihmissuhteissa, minulla se menee ihan päinvastoin. Mutta olen vuosia sitten ottanut haasteen vastaan ja opettelen viimeiseen hengenvetooni asti paremmaksi.

Ajatusten purkua

Liian voimakkaat  tunnetilat aiheuttavat ajatusten sumenemista/kaaostumista. En koe sitä oikeastaan sen parempana asiana kuin tunneturtana ajatusten massaantumista. Yksi raskaimmista asioista raskaana ollessa fyysisen pahan olon ja väsymyksen lisäksi on ylitunteellisuus, kun asiat menee sekavaksi kaaokseksi ja itkettää vaikkei olisi tarvetta. Kun pienetkin asiat tuntuvat suurilta, samaan tapaan kuin masennustilassa. Huonon itsetunnon ja omantunnon tuskien kierteestä on vaikea irtaantua, hetkessä ainakaan. Siinä missä normaaliolotilassa järjellinen, rationaalinen ajattelu pelastaa turhasta "olen-huono-ihminen"-vellomisesta, nyt sillä ei tunnu olevan mitään vaikutusta. Tiedostan kyllä rationaaliset asiat, mutta ne eivät jostain syystä vaikuta millään lailla. Vaikka kuinka toistan erilaisia mantroja päässäni, ei se onnistu vaikuttamaan mielialaani millään lailla. Se on raskasta, kun pitää vaan odottaa tovi jos toinenkin, että mieli paranee.

Niin, tosiaan, olen raskaana. Ensimmäinen kolmannes takana, suurin pahoinvointi ja väsymys myös. Tunnemyrskyt ei vaan häviä, tuntuu melkein pahenevan vaan. Siinä mielessä toivoisin tämän raskausajan olevan jo ohi. Olen raskasta seuraa toisinaan. En pidä tästä, etten pysty vaikuttamaan tunteisiini, enkä siitä, että tunteet ovat ylivoimakkaat, ylikorostuneet. On paljon päiviä, kun mietin "olenko masentunut?", "onko nyt menty siihen pisteeseen että olen masennusjaksolla?". Mutta ei, selkeä masennusjakso tämä ei ainakaan ole, sillä olen piristynyt paljon, minua kiinnostaa edelleen kaikki asiat, innostun, nauran, olen hyvällä tuulella usein. Eli en voi nyt syyttää muuta kuin hormooneja. Tosin se ei helpota oloa tällaisina hetkinä ollenkaan. Päinvastoin, haluaisin palata normaalitilaan.

Tämä negailu ei toki (onneksi) ole mitään vallitseva tila, satun vaan kirjoittamaan siitä nyt, kun se on tämänhetkinen tila. Yritän vähän purkaa sanoiksi kaaosta, jotta saisin jonkinlaista järjestystä aikaan, sekä ajatus- että tunnetiloihin. Olen tässä raskausaikana tuntenut itseni todella typeräksi monen monta kertaa, kun olen alkanut purkaa syitä siihen miksi tuntuu pahalta ja itkettää. Koska ei siinä tunnu olevan ikinä mitään järkeä, ei mitään hyvää syytä. Vain huonon itsetunnon, huonon omatunnon aiheuttama "miksen-voi-olla-parempi-ihminen"-vajoilua, aivan turhaa siis.

Haluaisin olla hyvä avovaimo, hyvä äiti, hyvä nainen, hyvä ihminen. Kun en siihen pysty, kun tulee hetkiä, että pahoitan rakkaani tai tyttäreni, ystäväni tai kenen tahansa mielen (varsinkin ensimmäiset kaksi), vajoan sellaiseen paskaan olotilaan, ruoskin itseäni, "mikset-taaskaan-voinut-osata-paremmin", ja niin edelleen. Olen aina vaatinut itseltäni paljon. Nyt raskaana ollessa vaatimukseni itseäni kohtaan tuntuvat vain kasvaneen, tai vaihtoehtoisesti armon antaminen itselleni on hyvin paljon vaikeampaa.

Olen onnistunut pilaamaan lukemattomia kertoja hyvin alkaneen päivän fiilikset, enkä oikein osaa korjata asioita (ennen kuin pitemmän ajan päästä), sillä itselläni kestää niin pitkään näissä hormoonihuuruissa tasapainottaa tunteet. Niin pitkään, kun vellon siinä "olen-huono-ihminen"-shaibassa, en osaa keskustella järkevästi, enkä täten oikein korjatakaan sitä mitä mahdollisesti olen rikkonut. Sitten, kun tunnemyrsky tasoittuu, pystyn katsomaan asioita järkevämmin, keskustelemaan ja korjaamaan. Haluaisin vaan pystyä kaikkeen siihen jo aiemmin.

Joskus tunnen itseni vähän ulkopuoliseksi, niinkuin varmasti jokainen raskaana oleva nainen jossain vaiheessa raskausaikaa. Kun on bileitä, festareita ja kaikenlaista, eikä tunnu sopivan mihinkään. Sekin on hyvin pitkälti vaan oman pään sisäistä, sillä eihän minulla ole varsinaisesti mitään estettä käydä vaikkapa bileissä. Tämäkin on asia, mistä ei saisi puhua (tuntuu siltä), sillä raskausajan "pitäisi olla niiiin ihanaa" eikä mistään saisi valittaa. Varsinkin äitipiireissä ei saisi ääneen sanoa, että äitiys on välillä rassaavaa, raskaus on välillä rassaavaa tmv. No juu, tämä nyt oli tähän loppuun tällainen vähäpätöinen asia mikä pälkähti vielä mieleen.

Noniin...siinähän sitä taas.. Nyt mieli on väsynyt, kaaos tuntuu olevan ihan yhtälainen edelleen. Jospa se viimeistään loppukesästä helpottais. Siihen asti, anteeksi kaikille kenelle olen raskasta seuraa toisinaan. Toivottavasti enemmän kuitenkin hyvää seuraa.

Arveton on arvoton?

Tänään on tullut revittyä auki vanhoja haavoja, osittain jo arpeutumaan aikaa sitten ehtineitä. Ilokseni olen huomannut, etteivät ne haavat vuoda enää vaikka arvet repiikin rikki. Toki tuntuvat kipeiltä, aroilta, muttei sietämättömiltä. Tajusin myös vähätteleväni monia tapahtuneita asioita, tiedä sitten onko aiheellista vai ei. Tajusin myös kaiken elämäni varrella tapahtuneen jälkeen olevani silti suhteellisen tervejärkinen ihminen, yhteiskuntakelpoinen (?) kansalainen, vaikka voisin olla hyvin paljon pahemmin rikki, sekaisin, pohjalla. Kai se on joku tietynlainen taistelutahto, halu nousta aina uudestaan jaloilleen, kävi mitä kävi. Moniin muihin verrattuna elämäni on kyllä ollut jopa luvattoman helppoa, mukavaa, eikä minulla olisi mitään oikeutta nillittää mistään. Silti minun kipuni ovat minun kipujani, koskevat minuun ihan yhtä paljon vaikka joku toinen olisi kokenut jotain paljon pahempaa.

Nykyään osaan tarkastella elämäni tapahtumia hyvin ulkopuolisen silmin. En anna niiden asioiden enää satuttaa minua kyyneliin asti. Minusta on tullut hyvin vahva, kestävä. Taivun, en taitu. Sanat, jotka ovat nyt ikuistettu selkänahkaani pysyvästi. Siinä ne ovat, muistuttamassa joka päivä, pahimpinakin hetkinä, etten ikinä taitu, en kaadu kokonaan. Valitettavasti minusta on myös vuosien varrella tullut aina vaan taitavampi piilottamaan itseäni, varsinkin tunteitani, muilta. Nyt kun en enää haluaisi piilotella mitään, siitä onkin hyvin vaikea päästä eroon. Toisinaan mietin jopa, olenko muuttunut ihan täysin tunteettomaksi. En ole, mutta siltä välillä tuntuu. Kun itkettää, mutta itku ei tule. Kun haluaisi näyttää paremmin kuinka paljon rakastaa, mutta ei vaan osaa.

Viimeksi itkin sairaalassa. Yksin. Kun oli pitkän päivän ollut heittopussina, odottanut, toivonut kotiinpääsyä, pelännyt pahinta ja lopulta päätynyt sairaalan kirurgiselle osastolle yöksi. Niin kauan sain itkun nieltyä, kun hoitaja oli paikalla. Kun jäin yksin huoneeseen, pato aukesi eikä itkulle meinannut tulla loppua. Ja juuri sillä hetkellä olisin toivonut olevani rakkaani seurassa, en yksin. Ja silloin kun olen rakkaani seurassa, kyyneleet eivät tule vaikka sisimmässä tuntuisikin kipeä.

Minulla on paljon opeteltavaa, uudelleenohjelmoitavaa. Haluan oppia pois tästä, piilottelusta, "tunteettomuudesta". Enhän kuitenkaan ole tunteeton, missään määrin, päinvastoin. Ne tunteet jäävät vain turhan usein pinnan alle, piiloon, vaikka kuinka haluaisin toisin.

Kaikki haavojen availutkaan eivät saa onnellisuuttani sammumaan, ei edes laantumaan. Joka aamu kun herään ja näen rakkaani kasvot, minun on pakko hymyillä. Rakastan niin paljon, olen niin onnellinen.

Tyyntä ja myrskyä

En ole pitkään aikaan kirjoitellut mitään, monestakin syystä. Lähinnä siksi, että kulunut kesä on ollut monella tapaa vauhdikas, täynnä kaikkea, enkä ole jaksanut keskittyä blogin kirjoitteluun ollenkaan. Aloin miettimään kulunutta kevättä ja kesää, kuinka paljon tähän muutamaan kuukauteen mahtuukaan uutta, ihanaa, jännittävää ja opettavaista. En oikein tiedä mistä päästä lähteä purkamaan kaikkea koettua ja varmasti paljon jää mainitsemattakin, mutta yritän hieman avata tässä sitä mitä elämässäni on tapahtunut.

Olen löytänyt sielunkumppanin, ihmisen jota voin sanoa rakastavani ja jonka kanssa koen sellaista yhteenkuuluvuutta mitä en ole koskaan aiemmin kokenut. Hassua miten monen mutkan kautta tähän ollaan päädytty, mikään kun ei ole ollut itsestäänselvää. Onneksi juhannuksena palaset loksahtelivat oikeille paikoilleen ja tässä ollaan nyt, monta kokemusta ja tunnetta rikkaampana, kohti tulevaa turvallisin mielin menossa. Hän on ihminen, joka saa minussa esiin piilossa olleet asiat, hyvät asiat, näkee sen mitä muut eivät vaivaudu näkemään, paras ystäväni, rakkaani, tasavertainen kumppani, puolisko, se puuttuva palanen joka on nyt löytänyt paikoilleen. Sanat eivät riitä kuvaamaan kaikkea sitä mitä tunnen, kaikkea sitä hyvää ja ihanaa mitä hän on. Paras asia mitä koko kesänä on tapahtunut.

Olen tässä kevään ja kesän aikana tutustunut ihan hirveän paljon uusiin ihmisiin, ihan upeisiin ja mahtaviin ihmisiin, joiden kanssa on tullut jaettua ikimuistoisia hetkiä, juhlia, ajatuksia, tunteita. Kun lakkasin sanomasta 'ei' ja aloin sanoa 'kyllä', elämälle, tilanteille, kokemuksille, olen saanut ihan uskomattoman paljon hyvää ja kaunista elämääni. Ihmisiä, jotka ovat aitoja ja itsenään ihan parhautta, ystäviä, kavereita. Näiden ihmisten muassa olen saanut elämääni myös paljon lisää positiivisuutta, joka on vahvistanut viime vuonna aloittamaani henkkoht asennemuutosta. Sisäinen optimistini on kasvanut ihan uusiin mittoihin ja tykkään siitä.

Varsinkin viimeiset kuusi kuukautta ovat olleet hyvin kokemusrikkaita, eheyttäviä ja hyvin antoisia. Kiitos kaikille ihmisille, ketä olen saanut elämääni, sekä vanhoille ystäville, jotka olette edelleen jaksaneet pysyä rinnallani. Tunne-elämäni on yhtä tyyntä ja myrskyä, onneksi kumpaakin vain positiivisella tavalla. Tunteeni ovat niin voimakkaita, vahvoja ja aitoja, että ne muodostavat myrskyaaltoja sisälleni, samalla kun olen tyyni kuin metsälampi, tasapainoisempi kuin vuosiin.

En tiedä mitä tapahtuu nyt, kun opintoni tulevat päätökseen pian. Silti olen menossa eteenpäin luottavaisin mielin, täysillä vaan kohti näkymättömissä olevaa. Askeleeni ei enää horju, koska minun ei tarvitse kulkea yksin. Puoliskoni, rakkaani näyttää valoa silloin kun on pimeintä, tukee kun askeleeni meinaa pettää, on se kaivattu satama, johon voin viimein luottavaisin mielin turvata. Ja minulle on kunnia olla hälle yhtä lailla tuki ja turva, graniittikallio johon nojata, suoja maailman kaikelta pahalta.

Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että minulla on perhe. Ihan oikea perhe. Puoliskoni, hänen tyttärensä, minun peikonpoikaseni ja minä. Vähän kummallinen ja erikoinen perhe, mutta kuitenkin Perhe. Peikonpoikanen aloittaa huomenna koulutaipaleensa. Ihana pieni suuri ekaluokkalainen. Niin isoksi kasvanut, mutta kuitenkin vielä niin pieni. Herkistyn. Tuntuu, että minua jännittää enemmän kuin pikkupeikkoa, vaikka kyllähän hänkin aika jännityksissä on ollut tänään. Paljon suuria ja elämää mullistavia asioita mahtuu tähän vuoteen, tähän kesään, alkavaan syksyyn. Huh..

Vielä loppuun keveämpää asiaa, selkätatuointini sai jatkoa taas. Taas olen hieman kokonaisempi. Lisää mustetta nahkaan joulukuussa. Mutta se siitä, kuvia ehkäpä jossain vaiheessa. Loppuun, elämä vaan on kaunista <3

Uusia tuulia

Pitkään olen tuntenut olevani tuuliajolla. Vähän hukassa, heitteillä. Viime kuukausina olen saanut hyvin paljon oivalluksia elämästä, alkanut voimaan koko ajan paremmin, korjautunut pikkuhiljaa. Kesän tulo on tuonut muassaan aktiivisuutta. Olen tehnyt ihan hirmuisesti kaikenlaisia mukavia juttuja, enkä vaan jäänyt kotiin. Rikkonut oikein huolella turhaksi käyneitä kaavoja ja sitä totuttua olemista. Olen kokenut paljon, hienoja, uusia, mahtavia ja ihania asioita. Ja se on ollut niinkin yksinkertaista, kuin että en vain ole nihkeillyt enkä sanonut 'ei' asioille.

Olen tarvinnut aikaa korjautumiseen, asioiden pohdiskeluun, mielen (ja sydämen) korjaamiseen. Olen tajunnut paljon, elämästä, rakkaudesta, itsestäni, muista ihmisistä. Olen oppinut jälleen rakastamaan elämää, rakastamaan itseäni, koko maailmaa uudelleen. Tarvitsin sen tunteen, että pärjään hyvin yksin, en välttämättä tarvitse ketään, kohdatakseni rohkeuden tuntea taas täysillä. Rohkeuden heittäytyä mukaan tunteideni vietäväksi, ottaa riskejä.

Nyt on harvinaisen rento olo. Lojuin rannalla monta tuntia tänään. Otin aurinkoa, kävin uimassa, juttelin ystävän kanssa, touhusin kummapoikani kanssa. Nauroin, hymyilin, nautin elämästä. Yksin jäätyäni nautin vain olemisesta, haaveilusta, leijumisesta tunteissa ja unelmissa. Ajattelin paljon (kuinka ollakaan..) ja soitin jopa äidilleni kertoakseni joistakin viimeaikaisista oivalluksistani. En ole varmaan koskaan tuntenut mitään näin vapaasti, rennosti, aidosti ja täysillä.

Ajattelin ensin, että kirjoitan oivalluksiani tänne, mutta ehkäpä pidän ne (vielä) omassa päässäni, kypsymässä jotenkin selkeästi esitettäviksi lauseiksi. Kuukausien ajatustyö, oikeastaan vuoden ajatustyö, näistä asioista. Tunnen olevani taas vähän viisaampi, rennompi, positiivisempi. Suorastaan hehkun elämäniloa.

Loppuun vielä..tiedättekö sen fiiliksen, kun joku ihminen saa sinussa esiin niitä parhaita puolia, mitä olit jo unohtanut olleen olemassakaan? Minä tiedän ;)

Ja koska maailma on kaunis ja täynnä rakkautta ja välillä tekee mieli paeta sinne kaukaisimmalle rannalle sen tietyn jonkun kanssa..

Ukonilma ja yksinäisyys

Rakastan ukkosta, salamoita, pimeää! Olin pitkän tovin äsken ulkona, tuoksuttelin yötä, myrskynalkua. Kuuntelin ukkosen mahtavaa jylyä ja ihastelin salamoiden leiskua taivaankannella. Se rauhoitti, kovin, hyvin levottomaksi käynyttä mieltä. Nimetöntä pahaa oloa. En saa kiinni ajatuksia, tunteita. Epämääräinen paha olo velloo sisällä, tekisi mieli oksentaa se ulos, paperille, jollekulle. Mutta en saa muutettua sitä sanoiksi, en kertakaikkiaan käsitä mistä se johtuu.

En haluaisi tarvita ketään. Tahtoisin kovettaa itseni, sieluni, sydämeni. Piiloon kaikelta, kaikilta. Naamioida itseni jonkin roolin taa. Kai sitä teenkin, useimmiten, jollain tavalla. Ja siksi kai nämä yölliset tunnit ovat niitä raskaimpia kantaa. Kun ei tarvitse olla kellekään mitään, voi riisua kaiken yltään ja paljastaa pimeydelle rujon, ruhjotun minän. Kaivata, surra, vihata, kipuilla. Tuntea ne kielletyt ja salaiset tunteet. Joita ei edes itselle tahtoisi paljastaa.

Minussa on paljon jotain, tunnetta, sanoja, kaikenlaista, joka tahtoisi päästä ulos. Olen kai lukossa, jollain tapaa. Pelkään..yhtä sun toista. Tunnen välillä olevani hukassa. Tunnen olevani väärä joka paikkaan, joka asiassa. Peto.

Suljetut ajatukset...